Yleisesti ottaen suomalaisten suosituin motto on, että suomalainen on juro murjottaja, "joka ei vastaa, kun häneltä kysytään jotain, mutta vastaa silti silloin, kun häneltä ei kysytä mitään."
Tämä pätee usein sosiaaliseen vuorovaikutukseen suomalaisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että tämä ei todellakaan päde moniin suomalaisiin vuorovaikutuksen tapahtuessa kasvokkain. Minä olen sellainen ärsyttävä suomalainen, joka jää höpöttämään mieluusti lyhyitä keskusteluja kaupan myyjän kanssa (jos jonoa ei ole ja liikkeessä on muutenkin hiljaista.) Teen samaa odottaessani tulevaa vuoroa pysäkillä, jonkun istahtaessani viereeni bussissa ja kävellessäni baarista kotiin yksin. En lähes koskaan törmää keskustelun avatessani ihmistyyppeihin, jotka vain murahtaisivat epäkohteliaasti takaisin jotakin ja jäisivät mieluusti omaan yksinäiseen linnaansa hermoilemaan siitä, että paikalla on toinenkin ihminen. Suomessa pätee vain se sääntö, että jos kukaan ei edes aloita keskustelua, kaikki pysyvät hiljaa. Suurinosa kuitenkin on erityisen mielissään jatkamassa jutustelua, jos edes yksi joukon jäsenistä uskaltaa avata suunsa ensimmäisenä. Tällaisia me suomalaiset vain olemme. Tuntemattomille ei saa puhua, mutta salaa podemme silti jatkuvaa halua yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Sitä ei vain saa vahingossakaan myöntää! Jos myönnät, olet hävinnyt pelin.
Sen sijaan suomalaisten sosiaalinen kömpelyys näkyy kunnolla vasta internetin puolella. Useimmiten sanomme, että "netissä tulee juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mutta luonnossa olen niin ujo, etten uskalla sanoa mitään." Se pitää varmasti paikkansa joidenkin kohdalla, mutta asia on myös toisinpäin: tapaat mukavan tyypin jossakin ja juttu lentää taukoamatta hyvin, mutta saadessasi hänen yhteystietonsa ja yrittäessäsi jatkaa juttelua netissä, toinen ei enää osaakaan olla aktiivinen osapuoli keskustelussa millään tavalla. Olen miettinyt usein, mistä tämä ilmiö ylipäätään johtuu. Johtuuko se vain siitä, että toista ei enää kiinnostakaan nettiprofiilisi nähtyään jutella kanssasi vai siitä, että hän on niin kiireinen, ettei ehdi olla kiinnostunut juttelemisestasi kanssasi (ainakaan niin kiinnostunut, että näkisi vaivaa tehdäkseen jutustelusta yhtä sujuvaa kuin luonnossakin)?
Toiset ihmiset eivät ole sosiaalisuuden multihuipentumia siinä suhteessa, että he olisivat suuna päänä juttelemassa tai kertomassa hauskoja juttuja päivän tapahtumista. Joskus ongelma on siinä, että todellisuudessa omista jutuista ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa joka päivälle - eikä tarvitsekaan olla. Seuraava kysymys kuitenkin kuuluu, että jos omista jutuista ei tunnu olevan mitään kerrottavaa, estääkö se silti kysymästä toiselta osapuolelta mitä hänelle kuuluu ja yrittämästä jatkaa keskustelua jollakin muulla tavalla? Minun mielestäni ei. Onko kyse sitten pikemminkin siitä, että mielikuvitus juteltavien aiheiden suhteen ei vain luista vai eikö kysymyksiä uskalleta esittää?
Yksi ihmisryhmä on sellainen, joka toteaa, että he eivät uskalla kysellä (he ovat ujoja ja ajattelevat, että jos toisella ihmisellä on kerrottavaa jostakin, he kertovat asiansa suoraan tai aloittavat juttelun aiheesta, joka heitä itseään sattuu kiinnostamaan.) Tämä voikin olla harvinaisen helppoa sellaiselle ihmiselle, joka yrittää hoitaa supliikkia toisen osapuolen kanssa jatkuvasti toisen kiinnostuksen tasoa ajattelematta. On helppoa aloittaa aihe ja nähdä vuorovaikutuksessa kasvokkain millaista viestiä toisen elekieli kertoo hänen kiinnostuksensa tasosta - mutta välityspalvelimien kautta juteltaessa tällaisen seikan arvioiminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Usein tärkein asia vuorovaikutuksessa on katsekontakti, joka viestii tiedostomattomasti erilaisia asioita siitä, milloin ihminen alkaa kyllästyä meneillä olevaan aiheeseen, vältteleekö hän aiheesta puhumista vai kuunteleeko hän silmät pyöreinä ja innostuneena sinun juttuasi. Kun et sitten halua kasvokkainkaan tylsistyttää keskustelukumppaniasi kuoliaaksi jutuillasi, miten kestäisit tehdä sen täysin tiedottomana netin välityksellä?
Silloin vuorovaikutuksen peruspilarit astuvat ydinasemaan, vaikka sitä emme välttämättä tiedostaisikaan. Jotkut ihmiset osaavat jutella ummet ja lammet itsestään, mutta toiselta he eivät koskaan kysy mitään. Tämän tyypin ihmiset ovat useimmiten niin tasaisen kiinnostuneita itsestään, että se on ilmiselvää jo muutaman jutustelukerran jälkeen. Netin tarjoama vuorovaikutuskenttä kuitenkin mahdollistaa sen, että vastoin kasvokkain itsestään kiinnostunut ihminen - ja myös sinulta tarkentavia kysymyksiä kyselevä, sinunkin elämästäsi kiinnostunut tyyppi - muuttuukin netin keskustelupalstalla sosiaalisesti niin kömpelöksi, että koko keskustelun johtaminen on sinun vastuullasi. Jos et koskaan kysy toiselta mitään ja osoita sillä tavalla olevasi hänestä ihmisenä kiinnostunut, miten voit odottaa, että hän jaksaisi jutella kanssasi kovinkaan pitkään? Kaikista vaikeinta keskustelua on viedä eteenpäin myös silloin, jos samalla yrittää kertoa kyselybuumin ohessa itsestään, mutta keskustelukumppani ei osaa tarttua vastavuoroisesti näihin asioihin mitenkään kiinni. Toisaalta tällaisen ihmistyypin olemassa oleminen harmittaa itseäni siinä suhteessa, että moni kasvokkain sosiaalisesti potentiaalinen ja miellyttävä ihminen menee hukkaan sen takia, että netissä jutteleminen ei enää sujukaan toivotulla tavalla - ja nykyään se on melkein ainut keino pitää aktiivisesti yhteyttä, jos osapuolien välillä on runsaasti välimatkaa.
Tässä vaiheessa valituskaarta on hyvä ottaa huomioon se, että tärkeää ei ole olla ainoastaan kiinnostunut vaan olla myös kiinnostava. Monimutkainen yhtälö siinä suhteessa, että monet itsensä täysin keskustelussa taka-alalle jättävät ihmiset (ilman esitettyjä kysymyksiä heidän omasta elämästään) eivät uskalla ruveta kesken juttelun kertomaan asioita itsestään. Toki voisi ajatella, että tällainenkin ihminen on sosiaalisilta taidoiltaan huono, mutta usein sosiaalisuudessa ei ole kyse vain siitä, että osaa kertoa paljon asioita itsestään - vaan myös siitä, että osaa kuunnella. Tutkimuksien mukaan suosituimpia ihmistyyppejä ovatkin ne, jotka asettuvat omatoimisesti kuuntelijan rooliin. (Melko ironista, eikö totta?)
Suurempi kysymys tämän jälkeen on pitäisikö sellainen ihminen, joka on sosiaalisesti suhteellisen kyvytön internetissä, mutta ei silti kasvokkain tavattaessa, jättää taakseen vai ei? Onko olemassa sopivaa balanssia sen suhteen mitä itsestään saa kertoa, ja miten jutun saisi jatkumaan silloinkin, kun toinen näyttäisi olevan kyvytön esittämään kiinnostusta keskustelun toista osapuolta kohtaan esimerkiksi ujouden takia?
Onko kyseessä loppupeleissä edes suomalaisten yleinen jurous vai toimeentulemista helpottavan small talk-kulttuurin uupuminen pienessä pohjolassamme?
Kertokaa ajatuksianne aiheesta ja tulkaa juttelemaan tästä, jos olette miettineet samoja aiheita tai postaukseni sai sinut miettimään asiaa laajemminkin.
Hyvää lomaa kaikille!
Tämä pätee usein sosiaaliseen vuorovaikutukseen suomalaisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että tämä ei todellakaan päde moniin suomalaisiin vuorovaikutuksen tapahtuessa kasvokkain. Minä olen sellainen ärsyttävä suomalainen, joka jää höpöttämään mieluusti lyhyitä keskusteluja kaupan myyjän kanssa (jos jonoa ei ole ja liikkeessä on muutenkin hiljaista.) Teen samaa odottaessani tulevaa vuoroa pysäkillä, jonkun istahtaessani viereeni bussissa ja kävellessäni baarista kotiin yksin. En lähes koskaan törmää keskustelun avatessani ihmistyyppeihin, jotka vain murahtaisivat epäkohteliaasti takaisin jotakin ja jäisivät mieluusti omaan yksinäiseen linnaansa hermoilemaan siitä, että paikalla on toinenkin ihminen. Suomessa pätee vain se sääntö, että jos kukaan ei edes aloita keskustelua, kaikki pysyvät hiljaa. Suurinosa kuitenkin on erityisen mielissään jatkamassa jutustelua, jos edes yksi joukon jäsenistä uskaltaa avata suunsa ensimmäisenä. Tällaisia me suomalaiset vain olemme. Tuntemattomille ei saa puhua, mutta salaa podemme silti jatkuvaa halua yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Sitä ei vain saa vahingossakaan myöntää! Jos myönnät, olet hävinnyt pelin.
Sen sijaan suomalaisten sosiaalinen kömpelyys näkyy kunnolla vasta internetin puolella. Useimmiten sanomme, että "netissä tulee juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mutta luonnossa olen niin ujo, etten uskalla sanoa mitään." Se pitää varmasti paikkansa joidenkin kohdalla, mutta asia on myös toisinpäin: tapaat mukavan tyypin jossakin ja juttu lentää taukoamatta hyvin, mutta saadessasi hänen yhteystietonsa ja yrittäessäsi jatkaa juttelua netissä, toinen ei enää osaakaan olla aktiivinen osapuoli keskustelussa millään tavalla. Olen miettinyt usein, mistä tämä ilmiö ylipäätään johtuu. Johtuuko se vain siitä, että toista ei enää kiinnostakaan nettiprofiilisi nähtyään jutella kanssasi vai siitä, että hän on niin kiireinen, ettei ehdi olla kiinnostunut juttelemisestasi kanssasi (ainakaan niin kiinnostunut, että näkisi vaivaa tehdäkseen jutustelusta yhtä sujuvaa kuin luonnossakin)?
Toiset ihmiset eivät ole sosiaalisuuden multihuipentumia siinä suhteessa, että he olisivat suuna päänä juttelemassa tai kertomassa hauskoja juttuja päivän tapahtumista. Joskus ongelma on siinä, että todellisuudessa omista jutuista ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa joka päivälle - eikä tarvitsekaan olla. Seuraava kysymys kuitenkin kuuluu, että jos omista jutuista ei tunnu olevan mitään kerrottavaa, estääkö se silti kysymästä toiselta osapuolelta mitä hänelle kuuluu ja yrittämästä jatkaa keskustelua jollakin muulla tavalla? Minun mielestäni ei. Onko kyse sitten pikemminkin siitä, että mielikuvitus juteltavien aiheiden suhteen ei vain luista vai eikö kysymyksiä uskalleta esittää?
Yksi ihmisryhmä on sellainen, joka toteaa, että he eivät uskalla kysellä (he ovat ujoja ja ajattelevat, että jos toisella ihmisellä on kerrottavaa jostakin, he kertovat asiansa suoraan tai aloittavat juttelun aiheesta, joka heitä itseään sattuu kiinnostamaan.) Tämä voikin olla harvinaisen helppoa sellaiselle ihmiselle, joka yrittää hoitaa supliikkia toisen osapuolen kanssa jatkuvasti toisen kiinnostuksen tasoa ajattelematta. On helppoa aloittaa aihe ja nähdä vuorovaikutuksessa kasvokkain millaista viestiä toisen elekieli kertoo hänen kiinnostuksensa tasosta - mutta välityspalvelimien kautta juteltaessa tällaisen seikan arvioiminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Usein tärkein asia vuorovaikutuksessa on katsekontakti, joka viestii tiedostomattomasti erilaisia asioita siitä, milloin ihminen alkaa kyllästyä meneillä olevaan aiheeseen, vältteleekö hän aiheesta puhumista vai kuunteleeko hän silmät pyöreinä ja innostuneena sinun juttuasi. Kun et sitten halua kasvokkainkaan tylsistyttää keskustelukumppaniasi kuoliaaksi jutuillasi, miten kestäisit tehdä sen täysin tiedottomana netin välityksellä?
Silloin vuorovaikutuksen peruspilarit astuvat ydinasemaan, vaikka sitä emme välttämättä tiedostaisikaan. Jotkut ihmiset osaavat jutella ummet ja lammet itsestään, mutta toiselta he eivät koskaan kysy mitään. Tämän tyypin ihmiset ovat useimmiten niin tasaisen kiinnostuneita itsestään, että se on ilmiselvää jo muutaman jutustelukerran jälkeen. Netin tarjoama vuorovaikutuskenttä kuitenkin mahdollistaa sen, että vastoin kasvokkain itsestään kiinnostunut ihminen - ja myös sinulta tarkentavia kysymyksiä kyselevä, sinunkin elämästäsi kiinnostunut tyyppi - muuttuukin netin keskustelupalstalla sosiaalisesti niin kömpelöksi, että koko keskustelun johtaminen on sinun vastuullasi. Jos et koskaan kysy toiselta mitään ja osoita sillä tavalla olevasi hänestä ihmisenä kiinnostunut, miten voit odottaa, että hän jaksaisi jutella kanssasi kovinkaan pitkään? Kaikista vaikeinta keskustelua on viedä eteenpäin myös silloin, jos samalla yrittää kertoa kyselybuumin ohessa itsestään, mutta keskustelukumppani ei osaa tarttua vastavuoroisesti näihin asioihin mitenkään kiinni. Toisaalta tällaisen ihmistyypin olemassa oleminen harmittaa itseäni siinä suhteessa, että moni kasvokkain sosiaalisesti potentiaalinen ja miellyttävä ihminen menee hukkaan sen takia, että netissä jutteleminen ei enää sujukaan toivotulla tavalla - ja nykyään se on melkein ainut keino pitää aktiivisesti yhteyttä, jos osapuolien välillä on runsaasti välimatkaa.
Tässä vaiheessa valituskaarta on hyvä ottaa huomioon se, että tärkeää ei ole olla ainoastaan kiinnostunut vaan olla myös kiinnostava. Monimutkainen yhtälö siinä suhteessa, että monet itsensä täysin keskustelussa taka-alalle jättävät ihmiset (ilman esitettyjä kysymyksiä heidän omasta elämästään) eivät uskalla ruveta kesken juttelun kertomaan asioita itsestään. Toki voisi ajatella, että tällainenkin ihminen on sosiaalisilta taidoiltaan huono, mutta usein sosiaalisuudessa ei ole kyse vain siitä, että osaa kertoa paljon asioita itsestään - vaan myös siitä, että osaa kuunnella. Tutkimuksien mukaan suosituimpia ihmistyyppejä ovatkin ne, jotka asettuvat omatoimisesti kuuntelijan rooliin. (Melko ironista, eikö totta?)
Suurempi kysymys tämän jälkeen on pitäisikö sellainen ihminen, joka on sosiaalisesti suhteellisen kyvytön internetissä, mutta ei silti kasvokkain tavattaessa, jättää taakseen vai ei? Onko olemassa sopivaa balanssia sen suhteen mitä itsestään saa kertoa, ja miten jutun saisi jatkumaan silloinkin, kun toinen näyttäisi olevan kyvytön esittämään kiinnostusta keskustelun toista osapuolta kohtaan esimerkiksi ujouden takia?
Onko kyseessä loppupeleissä edes suomalaisten yleinen jurous vai toimeentulemista helpottavan small talk-kulttuurin uupuminen pienessä pohjolassamme?
Kertokaa ajatuksianne aiheesta ja tulkaa juttelemaan tästä, jos olette miettineet samoja aiheita tai postaukseni sai sinut miettimään asiaa laajemminkin.
Hyvää lomaa kaikille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä tassunjälkesi tänne...