Sanotaan, että ihmiset ovat eläimiä kehittyneempiä, mutta silti meidän sanotaan kehittyneen suoraan eläimistä. Meille on myös itsestäänselvyys, että eläimet ovat laumasieluja, jotka eivät pärjää yksin. Niin me ihmisetkin toteutamme tätä joukkoon kuulumisen ja ryhmäsuggestion käsitettä jokapäiväisessä elämässämme.
Koulussamme kävi tänään puhumassa eräs mies kehitysvammaisien ihmisoikeuksista. Mitä me ajattelemme heistä, ja mitä meidän kuuluisi ajatella heistä? Ei tarvitse mennä kuin sata vuotta taaksepäin (jos sitäkään) yhteiskuntamme kehityksessä, kun kehitysvammaisten, epileptikkojen, homoseksuaalien sekä mielenterveysongelmista kärsivien ajateltiin tehneen niin pahaa syntiä, että he eivät voineet mitenkään olla osa ns. täydellistä yhteiskuntaamme. Nykypäivänä näitä kaikkia ryhmiä ymmärretään hieman paremmin, mutta tasa-arvo ei silti jostakin syystä toteudu.
Jos metsissämme kasvaa kannabiksen lehteä, on hirvien luontaisten vaistojen tehtävä kieltää niitä koskemasta tuntemattomaan ja oudolta tuoksuvaan kasvilajiin. Samalla alitajuntaisella tavalla me kartamme ihmisiä ja asioita, joissa on jotakin outoa. Me ehkä kuvittelemme heidän olevan meille vaaraksi, mikä lasketaan täysin terveen itsesuojeluvaiston piikkiin. Monet meistä ajattelevat tekevänsä päätöksiä "rationaalisesti" eli järjellä, ja tietävänsä selkeästi, mistä syystä he toimivat jollakin tietyllä tavalla.
Jos eläimet toimivat siis suurimmaksi osaksi "vaistonvaraisesti", lähestulkoon väitämme, että meillä ei vaistonvaraista toimintaa ole olemassakaan - vain puhdas järki ja syy-seuraus-suhteemme - ja se siitä keskustelusta.
Siitä huolimatta hakeudumme ja erittelemme ihmisiä erilaisiin ryhmiin. On olemassa "sairaiden" lokero, ja "terveiden" lokero, "normaalien" ja "outojen" lokero. Miten sitten määrittelemme jonkin normaaliuuden tai outouden, onkin asian ydinkysymys.
Koulussamme kävi tänään puhumassa eräs mies kehitysvammaisien ihmisoikeuksista. Mitä me ajattelemme heistä, ja mitä meidän kuuluisi ajatella heistä? Ei tarvitse mennä kuin sata vuotta taaksepäin (jos sitäkään) yhteiskuntamme kehityksessä, kun kehitysvammaisten, epileptikkojen, homoseksuaalien sekä mielenterveysongelmista kärsivien ajateltiin tehneen niin pahaa syntiä, että he eivät voineet mitenkään olla osa ns. täydellistä yhteiskuntaamme. Nykypäivänä näitä kaikkia ryhmiä ymmärretään hieman paremmin, mutta tasa-arvo ei silti jostakin syystä toteudu.
Jos metsissämme kasvaa kannabiksen lehteä, on hirvien luontaisten vaistojen tehtävä kieltää niitä koskemasta tuntemattomaan ja oudolta tuoksuvaan kasvilajiin. Samalla alitajuntaisella tavalla me kartamme ihmisiä ja asioita, joissa on jotakin outoa. Me ehkä kuvittelemme heidän olevan meille vaaraksi, mikä lasketaan täysin terveen itsesuojeluvaiston piikkiin. Monet meistä ajattelevat tekevänsä päätöksiä "rationaalisesti" eli järjellä, ja tietävänsä selkeästi, mistä syystä he toimivat jollakin tietyllä tavalla.
Jos eläimet toimivat siis suurimmaksi osaksi "vaistonvaraisesti", lähestulkoon väitämme, että meillä ei vaistonvaraista toimintaa ole olemassakaan - vain puhdas järki ja syy-seuraus-suhteemme - ja se siitä keskustelusta.
Siitä huolimatta hakeudumme ja erittelemme ihmisiä erilaisiin ryhmiin. On olemassa "sairaiden" lokero, ja "terveiden" lokero, "normaalien" ja "outojen" lokero. Miten sitten määrittelemme jonkin normaaliuuden tai outouden, onkin asian ydinkysymys.
Suurinosa meistä tiedostamattaan ajattelee nähdessään varakkaan tai vanhoissa ryysyissä kulkevan ihmisen, että "sieltä tulee rikas, ja hänen perässään köyhä." On siis olemassa kaksi ryhmää, jonka perusteella arvioimme ihmisiä - edes asiaa sen suuremmin pohtimattamme. Samalla tavalla ajattelemme kehitysvammaisen tullessa meitä vastaan (leikimmepä kuinka moraalikkoja tahansa), että: "Sieltä se vammainen tulee." Asiaa vielä vahvistaa joko ulkoinen poikkeavuus hänen vammojensa takia tai jokin muu seikka, joka selvästi ilmoittaa, että nyt asiat eivät olekaan niin, kuten ne yleensä tuntuvat olevan.
Harva luultavasti tässä vaiheessa ajattelee, että: "Sieltä se ihminen tulee. Sieltä tulee Pekka." Jos emme ole sen suuremmassa kontaktissa kys. ihmisen kanssa. Ja harvemmin olemme, jos samantien hänen poikkeavuutensa takia (jolle ihminen ei itse mitään voi) lähdemme karttamaan häntä kuin pahemmankin ruton kantajaa.
En siis väitä, etteikö olisi täysin luontaista ajatella ed. mainitulla tavalla, jos lapsesta asti ihmistä ei ole kasvatettu tietoisesti ajattelemaan toisin. Pointti on kuitenkin siinä, että meidän tarpeemme kuulua johonkin tiettyyn lokeroon tai ryhmään on niin suuri, että siihen kuulumattomuus saattaa murtaa pahimmassa tapauksessa koko identiteettimme. Suurin osa tiedostetuista ja tiedostamattomista toiminnoistamme tehdään sen takia, että olisimme osa ryhmää ja osaisimme miellyttää ryhmämme muita jäseniä, jopa hinnalla millä hyvänsä. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä muut ihmiset, jos he eivät itse hyväksy meitä. Kenestä hyväksynnän pitäisi siis alun perin lähteä? Niistä muista vaiko meistä itsestämme?
Tällöin voidaan myös pohtia kuka rajamme meille asettaa: Onko se media, perhe, ystävät ja työkaverit? Jos meidän tarvitsee pohtia jokainen päivä herätessämme, miten voisimme miellyttää heitä, olisi kai olennaista pohtia ensin, mistä heidän maailmankuvansa on muodostunut. Ihminen tunnetusti tulee siksi, mitä hän tekee tai ajattelee itsestään arkipäivän keskellä. Jos emme voi muuttaa kehoamme, voimme muuttaa omaa ajattelumalliamme ja siinä ohessa muidenkin. On karu totuus, että oma asenne on kaikki kaikessa.
Tämän perusteella voidaan päätellä, että tasa-arvo ei vielä missään suhteessa meidänkään edistyneessä yhteiskunnassamme toteudu, jos se tulee ylipäätänsä toteutumaan maailman historiassamme koskaan.
Voidaan myös kysyä, johtuvatko kaikki ongelmamme loppujenlopuksi siitä, että vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen ihmisenä, eikä tietyn ryhmän lokeroituna jäsenenä?
Ovatko aivomme vain liian kehittymättömät katsomaan toista silmiin, ja sanomaan tosissamme:
"Ole sellainen kuin olet."
Ja vieläpä tarkoittamaan sitä.
Harva luultavasti tässä vaiheessa ajattelee, että: "Sieltä se ihminen tulee. Sieltä tulee Pekka." Jos emme ole sen suuremmassa kontaktissa kys. ihmisen kanssa. Ja harvemmin olemme, jos samantien hänen poikkeavuutensa takia (jolle ihminen ei itse mitään voi) lähdemme karttamaan häntä kuin pahemmankin ruton kantajaa.
En siis väitä, etteikö olisi täysin luontaista ajatella ed. mainitulla tavalla, jos lapsesta asti ihmistä ei ole kasvatettu tietoisesti ajattelemaan toisin. Pointti on kuitenkin siinä, että meidän tarpeemme kuulua johonkin tiettyyn lokeroon tai ryhmään on niin suuri, että siihen kuulumattomuus saattaa murtaa pahimmassa tapauksessa koko identiteettimme. Suurin osa tiedostetuista ja tiedostamattomista toiminnoistamme tehdään sen takia, että olisimme osa ryhmää ja osaisimme miellyttää ryhmämme muita jäseniä, jopa hinnalla millä hyvänsä. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä muut ihmiset, jos he eivät itse hyväksy meitä. Kenestä hyväksynnän pitäisi siis alun perin lähteä? Niistä muista vaiko meistä itsestämme?
Tällöin voidaan myös pohtia kuka rajamme meille asettaa: Onko se media, perhe, ystävät ja työkaverit? Jos meidän tarvitsee pohtia jokainen päivä herätessämme, miten voisimme miellyttää heitä, olisi kai olennaista pohtia ensin, mistä heidän maailmankuvansa on muodostunut. Ihminen tunnetusti tulee siksi, mitä hän tekee tai ajattelee itsestään arkipäivän keskellä. Jos emme voi muuttaa kehoamme, voimme muuttaa omaa ajattelumalliamme ja siinä ohessa muidenkin. On karu totuus, että oma asenne on kaikki kaikessa.
Tämän perusteella voidaan päätellä, että tasa-arvo ei vielä missään suhteessa meidänkään edistyneessä yhteiskunnassamme toteudu, jos se tulee ylipäätänsä toteutumaan maailman historiassamme koskaan.
Voidaan myös kysyä, johtuvatko kaikki ongelmamme loppujenlopuksi siitä, että vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen ihmisenä, eikä tietyn ryhmän lokeroituna jäsenenä?
Ovatko aivomme vain liian kehittymättömät katsomaan toista silmiin, ja sanomaan tosissamme:
"Ole sellainen kuin olet."
Ja vieläpä tarkoittamaan sitä.
