Pitäisi löytää uusi näkökulma aina kaikkeen.
Ne sanovat, että ajattelen asioista eri tavalla ja syvemmin kuin he ovat itse koskaan ajatelleet - mutta minä nostan pääni ja kysyn, että eikö tässä universumissa kukaan ajattele mitään omalla päällään? Ihminen on laumasielu, joka aina turvautuu muuhun joukkoon saadakseen oikeutusta itselleen ja teoilleen. Jopa täysin huomaamatta erilaisista erilaisimmaksikin itsensä kuvitellut olento tekee juuri ne samat temput, mitä joku muu teki häntä hetkeä aikaisemmin. Ei ole mitään uutta, joku muukin ajattelee samalla tavalla kanssasi, ajattelit sitten miten tahansa. Pinnallisesti tai syvällisesti. On samantekevää sukellatko syvävesiin itsesi riekaleiksi repien vai et, joku on kuitenkin käynyt siellä jo ennen sinua. Kyse on kai ymmärtämisestä ja asioiden tajuamisesta. Einstein on kerran sanonut, että jos et osaa selittää sitä kuusivuotiaalle, et ymmärrä sitä vielä itsekään.
Kaikista pahinta tiedottomuudessa ja ymmärtämättömyydessä on kuitenkin se, että ajattelee itsensä niin solmuille, että ajatus katoaa samantien, kun yrittää selittää asioita edes itselleen. Aina voi viisastella muille, että näinhän se menee, etkö nyt tajunnut, mutta todellisuudessa tietää syvällä sisimmässään olevansa aivan yhtä ulalla kuin se, jota yrittää neuvoa kuin parhainkin asiantuntija. Olen todistanut sellaista symbioosia aivan liian monia kertoja. Sitä voi vain onnellisessa epätietoisuudessaan toivoa, että joku tulisi ja sanoisi samat asiat hieman eri tavalla, että jaksaisi edes ottaa sen kapulan kauniiseen käteensä ja yrittää ymmärtää sitten sitä kautta sen, mitä juuri itse on yrittänyt epätoivoisesti päässään selvittää.
Jokainen olento pyörii kai silti yhtä suloisessa umpikujassa itsensä kanssa kuin kaikki muutkin sen ympärillä, koska kaikki tekevät niin - mihinkään ei ole mitään ratkaisuja. Jos kerran uskoo johonkin, niin joku valopää tulee ja etsii siitäkin kaikki porsaanreiät esille ryhtyen hieromaan niitä päin meikkivoiteita. Elämä on oppimista kuolemaan saakka. Kuka niinkin hienon sanonnan on keksinyt, kun siinä ei ole mitään järkeä? Loppupeleissä kuolee niin sanotussa Sokrateen onnellisuuden kuplassa siitä, että "nyt tiedän, etten tiedä mitään."
Kuoleeko siinä levollisena ja onnellisena? Ehkä, kun on tarpeeksi kauan pyöritellyt päässään loputtomia kysymyksiä ja sitten heittänyt perseet olalle todeten, että eihän tässä mitään punaista lankaa tai järkeä ollutkaan - ei sitten niin missään. Ihminen syntyy yhtä tiedottomana kuin se tulee kuolemaankin. Ja silti jotkut käyttävät koko elämänsä sen suuren vastauksen metsästämiseen, jonka jokainen vuorollaan kuvittelee avaavan itselleen paratiisin ja peläten odottaa sitä hetkeä, kun vastaus tulisikin olemaan jotain, mitä ei olisi tahtonutkaan kuulla. Miksi etsimme jotain suurta elämän tarkoitusta? Ei ihminen tahdo ikinä kuulla mitään sellaista, mikä rikkoisi sen suuren ja hekumallisen illuusion siitä, että sen elämällä on oikeasti valtavasti merkitystä merivirtojen suuntaan ja maailman kohtaloon. Ehkä mitään merkitystä ei ole. Sitten ne sanovat, että eihän elämisellä ylipäätään mitään merkitystä sitten ole, jos elämiseen ei ole olemassa mitään syytä. Miksi pitäisi olla jokin syy, miksei vain voisi nauttia ja tanssia sateessa, kun täällä vielä ollaan? Tuskinpa synnyimme maailmaan ikuiseen merkitysjahtiinkaan, jolle ei ole tulossa koskaan minkäänlaista loppua.
Leporankana ja pää edellä seinään, sellaista se elämä kai vain on. Turha kuluttaa päätään hulluuteen asti tuhansilla kysymyksillä, jotka jäävät kumminkin ainiaaksi ilman vastauksia.
