Kuinka useasti olet ajatellut, millaisen hauta-arkun haluaisit?
Useasti kysytään, mitä kaikkea haluaisit elämässäsi vielä toteuttaa, jos tietäisit kuolevasi muutaman kuukauden kuluttua. Monet meistä alkavat kerätä listaa unelmista, joita ovat suunnitelleet toteuttavansa ennen omaa kuolemaansa. Mutta kuinka moni meistä tulee etukäteen tietämään, milloin aikamme on täysi?
Jos tietäisit kuolevasi tänään, voisitko hyvillä mielin sanoa olleesi täysin tyytyväinen elämääsi?
Harva meistä pystyy vastaamaan kysymykseen myöntävästi.
Mutta miksi?
Yleensä ajatellaan, että ihmisen on täytynyt olla hyvin negatiivinen ja masentunut, kun hän myöntää ajatelleensa omaan kuolemaansa liittyviä asioita ennen lopullisia hyvästejään. Asia pitääkin varmasti jollain tasolla paikkansa.
Hämmentävämpää kuitenkin on, että harvoin pysähdymme tosissamme miettimään, että oma kehomme, ja sitä myöten myös päänsisäinen maailmamme, on melkoisen haurasta tekoa. Saatamme pudota rappusista pää edellä, jolloin niskaluumme napsahtavat todennäköisesti poikki, ja elämä silmissämme on tuomittu sammumaan sen sileän tien. Hengitämme muutaman kerran syvään ja viimeisen henkäisyn jälkeen meitä ei fyysisellä eikä psyykkisellä tasolla ole enää olemassa. Ei ainakaan tässä ulottuvuudessa, jossa nyt elämme.
Etenkin nuoret ottavat elämässään useita riskejä, jotka hieman pidemmälle suunniteltuina saattaisivat jäädä toteutumatta. Ajelemme autolla humalassa, hyppäämme laiturilta veteen tietämättä mitä siellä on vastassamme ja kävelemme pienillä kujilla aavistamatta pimeydessä vaanivaa pahaa. Psyykemme rakentuu tavalla, jossa suljemme pois vaaran mahdollisuuden ja kuljemme eteenpäin lähestulkoon sokeina sille, että jopa meille itsellemmekin saattaa sattua jotakin pahaa. Silti elämme maailmassa, jossa media kertoo uutisia täysin viattomien ihmisten raiskauksista sekä raaoista joukkomurhista päivästä toiseen. Luemme artikkeleita lehdistä ajatellen, että "onpa kurjaa, mutta en usko, että tälläistä voisi sattua omalle kohdalleni."
Raaka totuus silti on, että kuka tahansa rakkaista läheisistämme tai jopa me itse, saatamme sattua vaaran tielle, emmekä yksinkertaisesti mahda sille yhtään mitään.
Mielestäni voisi sanoa vain kylmäksi realismiksi ajatella, että tulemme kaikki kuolemaan jokatapauksessa joskus. Oheistuotteena tulee lisäfakta siitä, että emme edes tiedä milloin tai missä tilanteessa tulemme kuolemaan. Silti epätoivoisesti yritämme löytää lyhyestä elämästämme jokapäiväisiä rutiineita, unelmia sekä rakkautta niitä asioita kohtaan, joista itse välitämme.
Olen pohtinut vuosien saatossa sitä, että kuolemanpelkoa kokiessamme osa meistä saattaa lamaantua ja jotkut meistä se saa elämään vielä suuremmalla teholla kuin normaalisti. Pelko kaiken menettämisestä antaa meille surua ja voimaa, molempia lähestulkoon samanlaisessa mittakaavassa. Silti pohdimme, mikä todella merkitsee loppupeleissä; ovatko ne hyvät arvosanat koulussa, ystävien saaminen vai unelmiemme toteuttaminen. Mutta siinä missä havahdumme siihen, että me kaikki väistämättä kuolemme jonakin päivänä, me myös kiellämme sen mahdollisuuden mielissämme itseämme lohduttaaksemme.
Harva meistä on täysin sujut oman kuolemansa kanssa. Se saa ihmiset ahdistumaan ja panikoimaan. Kuolema on vahva sana ja usein kokemamme paha liittyy jollakin tavalla ihmisen kuolevaisuuden toteamiseen. Kuolemalla ja kuolemisella saatetaan suorastaan mässäillä, mutta myös romantisoida kuolemaa kauniiksi asiaksi, joka saattaa meidät haudan lepoon ja ulos kivuistamme. Mistä se tosin tiedämme, mitä on tulossa oman kuolemamme jälkeen? Rajan toisella puolen - jos rajaa on ylipäätään olemassa - saattaa olla tulossa vain lisää kipua ja kärsimystä, tai sitten kristinuskon mukainen ikuinen rauha sekä ilo taivaassa.
"Jos ihminen ei pelkää, ei hänellä ole myöskään mitään menetettävää."
Joskus ajatus siitä on varsin lohduttava sekä tuskalias, että loppujenlopuksi me kaikki olemme samassa veneessä oman elämämme kanssa. Koemme eri asioita, synnymme ja tulemme erilaisista lähtökohdista, mutta lopulta jokaisen elämä päättyy samaan pisteeseen. Tästä huolimatta kuvittelemme olevamme jotenkin parempia tai huonompia kuin muut ihmiset ympärillämme. Toiset meistä saavuttavat elämänsä aikana paljon, toiset eivät saavuta yhtään mitään. Mutta onko kuolemamme jälkeen mitään väliä enää sillä, mitä olemme saavuttaneet tai mitä olemme olleet saavuttamatta. Kuoleman saapuessa meidän elämämme on vain sammunut kynttilä, joka on palanut loppuun ja haihtunut savuna ilmaan. Ja niin kaikki me ihmiset jatkamme loputtomiin tyhjänpäiväistä kiertokulkuamme.
Joskus joudumme kaikki tilanteeseen, jossa voimme itseltämme kysyä, mitä ylipäätään voimme sanoa ihmiselle, jonka kuoleman tiedämme häämöttävän aivan lyhyen ajan päässä.
Ehkä tärkeämpi kysymys olisi, mitä voisimme samassa tilanteessa sanoa omalle itsellemme, kun kaikki me tulemme kuolemaan kuitenkin.
