Sitoutumisen kammo on yllättävän yleistä, joten päätin pohtia asiaa vähän laajemmassa mittakaavassa. Miksi se on yleistä? Mitä pitäisi tehdä, jotta sitoutumisen kammoon ei jäisi roikkumaan kiinni? Onko kyse vain ihmisten hallitsemattomista haluista vai jostain, mitä jokainen haluaisi kokeilla, mutta ei uskalla sitä ääneen sanoa?
Parisuhdemuotoja ja tapoja parantaa jo vanhaa parisuhdetta on määriteltynä nykyään kymmenittäin. Ne ovat yhdessä kuin jäätelötiski, josta jokainen saa itse valita mistä jäätelöstä tykkää - mutta sitten pitäisi vielä tilata jäätelöä kaverillekin, jolloin homma muuttuu monimutkaiseksi. Pitääkö kaveri samasta jäätelöstä vai haluaako se sittenkin mansikkaa? Lakritsia vai pähkinöitä? Hei kaveri, mitä sä haluat? Jos se ottaakin jotain sellaista, mitä ei voi itse sietää. Tai sanoo "ihan sama." Kaveri olisi muuten kyllä täydellinen, mutta tuo asenne ja jäätelömaku ei vain täsmää yhteen sinun halujesi kanssa. Mitäs nyt sitten tehdään?
Yleinen oletus on se, että parisuhteessa on kaksi osapuolta, jotka antavat kaikkensa saadakseen parisuhteen toimimaan. Harvemmin parisuhde kuitenkaan toimii, kun suhdetta hankaloittaviksi asioiksi nousevat pettäminen, muille flirttaileminen, erilaiset päämäärät, sairaudet, luottamuspula, epärehellisyys .. Ja lumipallo vain jatkaa kasvamistaan, kunnes rankan eron päätteeksi molemmat päättävät taas yrittää uudelleen jonkun toisen kanssa, ns. "kasvettuaan erilleen." Sellaista sattuu, mutta sattuuko sittenkään?
Ihminen on sellainen olento, että ihan kuin lehmänkin mielestä laitumella, se näkee ruohon vihreämpänä aina aidan toisella puolella. Oma kumppani kyllästyttää ja baarissa viaton flirttaileminen ei tunnu kovinkaan isolta asialta, jos etsitään väliaikaista piristystä jo alkuhuuman kärsineeseen suhteeseen. Kumppani voi avata kokeilunsa jälkeen silmänsä ja todeta, ettei välipiristys ollutkaan oikeasti kovin hyvä idea - mutta se on jo tehty, mikä on tehty. Jos hän saa innostusta pettämisen jälkeen parantaa nykyistä suhdettaan, niin toinen ei välttämättä näe asiaa ihan yhtä positiivisena asiana ja haluaa samantien eron.
Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitä rakkaus todella on. Suurinosa maailman avioliitoista on sovittuja ja jonkun muun kuin avioliiton osapuolien valitsema asia. Monet sovituista avioliitoista toimivat, sillä kaksi osapuolta ovat sitoutuneet pitämään toisistaan huolta ja he tutustuvat pakon edessä molempien hyviin sekä huonoihin puoliin. Tästä voisi päätellä, että kulutetun kliseen mukaan "rakkaus on tahtotila - ei tunne." Pohjolassamme kumppani valitaankin juuri sen tunteen mukaan. Ihastuksen aikana ihmisen aivot alkavat erittää kipuja lievittäviä sekä mielihyvää lisääviä hormoneja kuten dopamiinia. Serotoniini pitää yllä ihmisen vireystasoa, oksitosiini vahvistaa kiintymyksen tunnetta, adrenaliini lisää suorituskykyä. Kemikaalicocktailin ylläpitämä ihastuksen tunne sekoitetaan usein rakkauteen (jonka aikana kumppanissa on mahdotonta nähdä mitään negatiivista) ja se kestää ihmisillä yleensä puolesta vuodesta jopa kahteen vuoteen. Ja siinä piilee syy, miksi ihmiset eroavat usein puolen vuoden jälkeen. Rakkauteen siirtyminen ihastumisen vaiheesta vaatii paljon työtä ja ehdotonta halua olla toisen ihmisen kanssa - ja sitä työtä monet eivät tee. Rakkaus on toisen ihmisen hyvien ja huonojen puolien hyväksymistä tasavertaisesti. Jos on nähnyt ennen vain hyviä puolia, fakta huonojen näkemisestä voi olla niin karu, että se hajottaa ennen "täydellisenä" nähdyn parisuhteen kokonaan palasiksi. Täydellistä parisuhdetta ei ole olemassakaan, mutta sitä kohden voidaan aina pyrkiä.
Kokisin, että hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet haluavat vielä tehdä töitä yhdessäolemisen eteen, vaikka toinen pettäisikin tai muulla tavalla onnistuisi loukkaamaan. Avaimet lukkoihin pitää vain löytää, sillä jokaisen parin kohdalla avaimet ovat erilaiset. Yhdessä pysymisen halu säilyy sen jälkeenkin, vaikka ongelmakohtia jouduttaisiin selvittelemään yhdessä.
Mitä tulee sitten "vihreämpänä ruohon näkemiseen aidan toisella puolen", niin perustelen uskomuksiani sillä, ettei ihmistä ole alunperinkään luotu yksiavioiseksi olennoksi. En sano, että pettäminen olisi oikein, mutta ihminen voi ihastua kymmeniä kertoja päivässä - mikä ei tietenkään tarkoita, että ihastuminen johtaisi aina pettämiseen asti. Huomattavasti kierompi kysymys siinä on se, että johtuuko ihastuminen useisiin eri henkilöihin siitä, että ihminen on biologisella pohjalla [eläinlajista periytyneenä] luotu pitämään lajikantansa yllä lisääntymällä (minkä vuoksi tunteet heräävät) vai johtuuko se siitä, että ihminen haluaa aina enemmän kuin sillä jo on? Useimmille eläinlajeille kumppanin vaihtaminen tai pettäminen ovat kuitenkin niitä hyödyttäviä tekijöitä, sillä niiden tulee lisääntyä mahdollisimman paljon ja ne saavat suojaa sekä parempia geenejä jälkeläisilleen useammalta kuin yhdeltä kumppanilta. Harva eläinlaji on ylipäätään täysin yksiavioinen, joten miksi olisi ihminenkään?
Tästä syystä luulenkin, että jäätelötiskillä on olemassa monipuolisia vaihtoehtoja parisuhteen lukuisille muodoille ihmistenkin keskuudessa. On olemassa polyamoriaa (monisuhteisuus), avointa suhdetta (vakituisesti yhden ihmisen kanssa, mutta yhden yön juttuja saa olla parin sopimusten mukaisesti), monosuhteita (yksiavioisuus) ja luettelo aina vain kasvaa. Avoimen suhteen tai polyamorian tarkoituksena ei ole, että ihminen voi valita yhden vakituisen kumppanin vierelleen ja sen ohella silti etsiä elämäänsä "parempia vaihtoehtoja nykyisen tilalle" vaan pikemminkin sitä, että ihminen rakastaa montaa ihmistä samaan aikaan silti vakituista kumppaniaan hylkäämättä. Mustasukkaisuus vain astuu usein suhteen eteen eivätkä tällaiset vaihtoehdot parisuhteelle ole yleisesti hyväksyttyjä. Ihmisten täytyy punnita yleensä pitkään pystyvätkö he ajattelemaan kumppaniaan myös jonkun toisen kanssa eivätkä he olisi välttämättä enää parisuhteensa päätähtiä niinkuin monosuhteessa heidän sitä kuuluisi olla. Kokemusten mukaan kuitenkin ihminen saa hyväksyvämmässä ja vähemmän lukitsevassa parisuhdemuodossa aikaa sekä vapauden käsitellä omia tunteitaan perusteellisemmin. Mukaan voi tarttua myös uusia kokemuksia, joita he voivat toteuttaa sitten vakituisen kumppaninsa/kumppaniensa kanssa, jolloin suhteet hyödyttävät mm. henkisen kasvun kannalta kaikkia osapuolia.
Monosuhteessa taas on se kurja puoli, että valinnanvaraa tai varaa vilkuilla muita ei ole, olipa se sitten viatonta tai ei. Ihmiset kantavat yleensä hirveää tuskaa siitä, etteivät he ehdi elää ja oppia kaikkea nuorena - sillä jos he eivät tee sitä nyt, myöhemmin parinvalinta voi olla huomattavasti vaikeampaa ja erilaisten kokemuksien hakuisuus johtaa yksinäisyyteen. Jos hyvä peruskallio on jo löytynyt, parin vaihtaminen lennosta uusien kokemuksien saamiseksi ei ole se kaikkein tervein vaihtoehto kummankaan henkiselle hyvinvoinnille. Ongelmaksi muodostuu se, miten selittää hyvälle peruskalliolleen, että hän ei ole huono, mutta ennen vanhentumista tekisi mieli kokeilla muutakin kuin aina jyystää sitä samaa vanhaa puuta. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että hyvässäkin parisuhteessa halutaan kokeilla välillä muuta, jotta ymmärrettäisiin mitä kaikkea oma parisuhde loppupeleissä muihin verrattuna tarjoaakaan. Hyväkin parisuhde muuttuu lähes aina jossakin vaiheessa itsestäänselvyydeksi, jos sitä ei huomata ajoissa herättää taas henkiin. Toista ihmistä ei vain voi eikä saa missään nimessä omistaa, sillä hän ei ole ostettavissa ja säilöttävissä oleva tavara näyteikkunassa.
Joten olkaa jäätelötiskillänne avoimia itsellenne sekä muita kohtaan, sillä kuten aikaisemmin jo vanhaa kliseetä kulutinkin: Rakkaus ei ole tunne vaan tahtotila. Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa, että uudet asiat eivät ole uhka vaan ne saattavat tehdä jo vanhalle hyvääkin. Rehellisyys etenkin on kaiken a ja o sekä aakkoset niiden välissä, tapahtuipa sitten mitä tahansa.
Sillä kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken se kärsii.
