Minä elän.
Minä uskon, luotan ja kuljen eteenpäin, vaikka minulla ei olisi syytä luottaa, mutta ei myöskään syytä olla luottamatta. Vain harvat ihmiset ovat luonnostaan hyviä. Täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi. Pystyykö siihen meistä kukaan? Sellainen ahne olento kuin ihminen. Sellainen, joka osaa rakastaa, mutta haluaa aina loputtomasti enemmän jotakin takaisin, mitä se ei edes osaa sanoin kuvailla.
Harvalle raha ja valta merkitsee elämän tärkeintä asiaa. Ne ovat vain välikappaleita niille, jotka muuten eivät tunne saavansa tarpeeksi tyydytystä haluilleen ja rauhattomalle sielulleen. Silti rahan ja vallan takia takia tapetaan sekä kuollaan. Se on julmaa - mutta niin elämä on meille kaikille valon pilkahduksien välissä.
Minä haluaisin hallita, mutta tiedän sen olevan väärin ja järkyttävän tasapainoa. Dominoiminen ja johtaminen taas ovat hallitsemisen välikappaleita. Ihmiset kuvittelevat, että tarvitsemme hallitsemista ja johtamista, mutta emme hallitse edes omaa itseämme. Jos osaisimme, olisiko meillä parempi olla? Vahvintakin hallitsijaa johtaa kaikesta huolimatta pelko. Mitä enemmän kuvittelee omistavansa, sitä enemmän menettää, koska mammonaa ja ihmisiä ei voi todellisuudessa omistaa.
Se ajaa meidät hulluiksi. Tieto siitä, että meitä jahdataan. Jokaisen korttelin kulmalla ja kotonamme. Meitä ei revi palasiksi yksikään kotiimme murtautuva varas tai huumehörhö kadulla, Meidät repii palasiksi pelko hallinnan menettämisestä. Siksi kuolema on pelottavaa. Sitä ei voi millään tavalla hallita.
Yrittävätkö maailman rikkaat vain käydä kauppaa kuoleman kanssa, uhmata sitä ja yrittää ostaa itselleen mielenrauhan pelkoa hallitakseen? Jos rakkautta ei voi rahalla saada, voiko saada mielenrauhaakaan? Ja kuten jokainen kallisarvoinen esinekin, rakkauskin vain lisää pelon tunnetta. Silti samaan aikaan pelko ilman rakkautta elämisestä ja rakastamisesta ovat molemmat yhtä tuskaisia. Mutta joku viisas keksi sanoa tehdäkseen asiat meille helpommiksi, että on parempi olla rakastanut ja menettänyt kuin se, ettei olisi koskaan rakastanut.
Maailma on niin suuri, että on hulluutta kuvitella olevansa keskipisteenä jollekin niin isolle asialle. Ihmiset ovat sitä mieltä, että he ovat itse maailman viisaimpia ja kykeneväisimpiä olentoja koko universumissa. Silti ihmisen suuruus ja hänen mahdollisuutensa vaikuttaa ovat häviävän pienet. Yksi tsunami pyyhkäisee tieltään suuria kaupunkeja jo muutamissa minuuteissa. Mitä asiaa meillä olisi avaruuden muille olennoille tai muihin galakseihin (kuin korkeintaan uteliaisuutemme), kun emme voi hallita edes meitä kaikkialla ympäröivää vettä ja estää sitä tuhoamasta kaikkea, minkä olemme koskaan rakentaneet? Emme voi vaikuttaa mannerlaattojen liikkeisiin allamme. Emme voi vaikuttaa auringon toimintaan tai maan kiertorataan. Palapelin osat ovat täysin jonkun muun käsissä kuin meidän.
Ja jos emme voi vaikuttaa oman maailmamme toimintaan, kuinka paljon voimme vaikuttaa oman elämämme kiertokulkuun? Onko maapallo ja avaruus syntynyt pelkän sattuman varassa?
Voimmeko ylipäätään odottaa merkitystä jollekin, minkä merkitystä emme voi koskaan tulla ymmärtämään?
