Ihmisten varmasti yksi kulutetuimmista argumenteista kuuluu, että makuasioista ei voi kiistellä. Ei pidä paikkaansa. Mistä muustakaan voisimme kiistellä lyhyen elämämme aikana? Musiikki ja sen kuuntelu ovat monille veren sekä hengen suurimpia kysymyksiä. Musiikkimaun sanotaan kertovan ihmisestä itsestään paljon. Musiikki vaikuttaa meihin ja asemaamme ihmisten joukossa enemmän kuin ensi-istumalta kykenemme sisäistämään. Musiikki asettaa meille tavoitteita, luo yhteiskunnallisia arvoja, muuttaa elämänkatsomustamme, tuo uusia tuttuja ja karkoittaa ihmisiä ympäriltämme sekä vaikuttaa usein ulkonäköömme.
Musiikki on harvoin vain musiikkia. Kaikella musiikilla on oma sanomansa ja muut ihmiset luovat sitä meidän kuultavaksemme. Toisille se on työ, joillekin intohimo ja kolmansille se tarjoaa mahdollisuuksia kehittää omaa itseään. Tämä onkin asia, joka opitaan jo psykologian ensimmäisillä tunneilla: Mashlowin tarvehierarkiakin kertoo meille, että ihmisen suurimpana päämäärä aina nälän ja janon tyydyttämisen jälkeen on "itsensä toteuttaminen." Musiikin tuottaminen ja sen kuuntelu ovat juuri niitä asioita, joissa viimeinen pykälä työntyy erityisen kirkkaasti esille.
Moni meistä, etenkin nuoriso, kuuntelee pelkkiä radiohittejä tullakseen hyväksytyiksi koulussa sekä perheen ja sukulaisten kesken. Moni ei myöskään jaksa perehtyä tarpeeksi muuhun musiikilliseen tarjontaan, koska heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta - vai missä piilee todellinen syy asiaan? Radiossa soi tietenkin kaikenlaista; on satoja eri kanavia, yhdeltä soi rockia, toiselta iskelmää ja kolmannelta pelkkää poppia. Siitä huolimatta voimme yleistää, että suurinosa etenkin teinien suosimista radiohiteistä koostuu yhtä tyhjänpäiväisestä sanomasta kuin seksi, huumeet, alkoholi ja party all night long. Iskelmäkanavalle siirryttäessä Jenni Vartiainen ja Suvi Teräsniska hoilottavat rakkauden kipeydestä sekä kuolemasta. Radion toimittajat heittävät läppää päivän kuumimmista aiheista ja yrittävät saada kaiken mainonnan seasta äänensä kuuluviin, jotta kanava saisi lisää kuuntelijoita - edes vahingossa.
Kuinka usein pysähdymme miettimään, mikä on niiden laulujen todellinen sanoma, jotka me kaikki tiedämme? Koko Suomen kansa kuuntelee suurimmaksi osaksi samaa musiikkia ja lauluja toistolla kaikilta kanavilta päivästä toiseen. Onko todellista sanomaa olemassakaan vai onko helppo käsitellä arkipäivässä vain niitä asioita, jotka ovat jo entuudestaan tuttuja meille kaikille kuten rakkauden kaipuu tai humalassa riehuminen koko yön? Ja jälleen kerran seksi vie ja taksi tuo, jotta päästään rellestämään umpituutissa vähän lisää pitkin maita ja mantuja.
Radio luo meille mielikuvia siitä, mitä meidän pitäisi kuunnella ja mikä on normaalia. Se luo paineita myös niille, jotka eivät kuuntele sitä musiikkia, mitä radiosta kaikki muut kuulevat jokainen päivä. Itse lopetin radion kuuntelemisen päästyäni alakoulusta. Sitä ennen osasin kaikki Voicen kuumimmat listahitit ulkoa enkä tehnyt juuri muuta kuin istuin tuijottamassa Voicen musiikkikanavaa. Moni musiikkivideo on syöpynyt verkkokalvolleni ikuisiksi ajoiksi, mutta vuonna 2009 havahduin täysin massasta poikkeavaan videoon Voicen kanavalla. Kyseessä oli japanilainen An Cafe, kappaleellaan AROMA.
Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi luonnollisesti ilmaisutavan erilaisuuteen. Radiohittejä kuunneltuani huomasin heti, että luotaantyöntävän päällekkäinen taustamusiikki, outo kieli sekä pienet japanilaiset (tyttömäiset) miehet eivät olleet aivan sitä, mitä kanavalta odotin. En saanut niin erottuvaa musiikkivideota tungettua mihinkään tietämääni ryhmään, mutta otin kappaleen nimen silti ylös ja pakenin Youtubeen. Toisen kuuntelukerran jälkeen minun täytyi olla itselleni rehellinen ja todeta, että itseasiassa jopa pidin kappaleesta. Aiemmin ystäväni oli tajuamattani näyttänyt samalta yhtyeeltä videon, jota olin tutkiskellut inhoavana hänen ponnekkaiden kommenttiensa ohjailemana: "Katso nyt, miten ruma mies! Kuuntele nyt, miten kamala ääni!"
Epäilen, että reaktioni johtui silloin vain niin sanotusta tottumattomuudesta. Tuomitsin vain yhden kappaleen ja videon perusteella koko musiikkigenren, josta en tiennyt edes tulevani pitämään myöhemmin. Rohkenen myöskin epäillä, että reaktioni oli pelkoa siitä, etten kuuluisi enää ns. "niiden hyväksyttyjen"-joukkoon, jos edes kuuntelisin tälläistä musiikkia. Kukapa olisi halunnut olla outo ja vielä omistaa kaikkien muiden mielestä luokan huonoimman musiikkimaun?
Myöhemmin rupesin pitämään visusti kuulokkeita korvillani, jotta kukaan ei olisi saanut tietää millaisesta musiikista oikeasti pidin. En voinut jakaa sitä kenenkään kanssa, enkä edes uskaltanut. Muita miellyttääkseni jatkoin lähinnä muodon vuoksi radion kuuntelua, jotta tietäisin, mikä milloinkin oli päivän kuumin puheenaihe. Yläasteelle siirryttyäni sain muutaman hassun ystävän, jotka olivat myös innostuneita japanilaisista rock-yhtyeistä. Lopulta, kun tämä seikka alkoi näkyä pukeutumisessamme, se alkoi kiristää välejämme koko luokan sekä pienen ryhmämme välillä. Me emme olleet sellaisia, "normaaleja koululaisia", jotka kuuntelivat radiohittejä ja antoivat sen näkyä ulospäin harmaaseen massaan sulautumisena. Me olimme outoja - niitä outoja tytttöjä, joita myös kiusattiin.
Vuosien saatossa moni tuttavani on lopettanut samaisen tarinan takia omien lempigenrejensä kuuntelun, koska ne eivät ole olleet suosittuja tai yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä yhtyeitä erilaisuutensa vuoksi. Sen vuoksi myös ystäviä on ollut haastavaa hankkia, jos on näyttänyt heidän silmiinsä liian "omituiselta". Väärä hiusväri, pukeutuminen, lävistykset tai tummempi meikki ovat saaneet muut kaikkoamaan nopeasti ympäriltä, vaikka itse sitä ei aina heti olekaan ymmärtänyt. Paineen kohdistuessa kuitenkin meihin itseemme, ymmärrämme jossakin vaiheessa yhteiskunnallisen hyväksynnän realiteetit: Kestä vieroksunta tai ole normaali - tai toisinsanoen, ole kuten kaikki muutkin.
Mutta vain harvat kestävät muiden vieroksuntaa vuodesta toiseen - joten mitä jää jäljelle?
Joudun siis korostamaan, että sama ilmiö ei luonnollisesti ole kohdistunut vain japanilaisesta musiikista diggaaviin ihmisiin, vaan useampi muukin rajusti valtavirrasta erottuva musiikkigenre joutuu edelleen painimaan täysin saman ongelman parissa. On olemassa stereotyyppisiä käsityksiä esimerkiksi screamo-yhtyeiden kuuntelijoista (ns. "itseään satuttavat emot"), goottirockin kuuntelijoista (ns. "nahkaan pukeutuvat saatananpalvojat"), punkin kuuntelijoista (ns. "mummonhakkaaja narkkarit", sietääkin varoa!) jne. Eikä kunnon rokkimimmejä oteta töihin, koska tupakka haisee ja lävistykset sekä tatuoinnit ovat selkeä merkki korkeamman rikollisuuden harrastamisesta. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että musiikkimaun näkymisen takia kuuluu Helvetin enkeleihin tai on juuri päässyt lusimasta hyvässä lykyssä viimeistä vuottaan viattoman ihmisen murhasta.
Siitä huolimatta ihmiset näkevät vaivaa sen eteen, että he saisivat yhteiskunnallisesti luvan näyttää siltä miltä näyttävät. Tietyt musiikkigenret ovat saattaneet kiihottaa ihmisiä myös kapinoimaan yhteiskunnan normeja vastaan, mutta tavallisen rivikuuntelijan joukossa oletus anarkiasta yhteiskunnan auktoriteetteja kohtaan on harvemmin mitenkään todistettavissa. Kapinoimisen sijaan musiikki tuo meistä monille läpi elämän kestäviä elämyksiä konserttien, ulkonäöllisen erottautumisen kuin monen muunkin asian ohella.
Joten, "makuasioista ei voi kiistellä", mutta ilmeisesti silti voi. On ikävää, että on olemassa yleistys, jonka mukaan aina jonkun tietyn musiikkigenren diggaajat ovat hieman päästään vajaita ja omituisia. Olisiko aika lopettaa idiotismi ja antaa mahdollisuus sillekin musiikille, mihin ei vain ole kunnolla ehtinyt ennen tutustua? Vai onko järkevämpää tuomita etukäteen jonkun ulkomuodon perusteella musiikki, mistä saattaisi löytyä jonkinlainen kuunteluelämys itsellekin?
Nyt kirjoitukseni lopussa, ollakseni rasittava pilkunviilaaja ja korjatakseni stereotyyppisia yleistyksiä omaan lempigenreeni liittyen, selvennän muutamia perusasioita japanilaisen musiikin kuuntelusta noin yleensä.
1. "Japanin kieli on outoa, enkä ymmärrä sanoja - miten voit kuunnella kappaleita, joiden merkitystä et ymmärrä?"
Kuuluukin kysymys: Kuinka usein suomennat päässäsi ne seksistä tai alkoholista kertovat radiohitit, joissa ei ole sen enempää päätä eikä häntää, vaikka ymmärtäisitkin sanat? Ja kuinka monta kertaa olet jäänyt käännöstäsi vaille, jos et ole ymmärtänyt kyseisen kappaleen sanoja pelkästään korvakuulolta? ... Sitähän minäkin.
Älä viitsi esittää ensin laiskaa ja sitten vielä tyhmääkin.
2. "Japanilaista rokkia ei ole olemassa ja kaikki japanilainen musiikki kuulostaa samalta, Japanissa on vain yksi musiikkilaji, onko Japanissa muutakin musiikkia kuin huilunsoitto ja triangelit..."Taas kerran: Tekevätkö mielestäsi suomalaiset pelkästään yhden genren musiikkia? Kuulostaako kaikki suomalainen musiikki aina samalta? Näyttävätkö kaikki suomalaiset muusikot pelkästään oudoilta? Jo pelkästään japanilaisen "rock"-genren sekaan mahtuu valtavasti erilaisia musiikkikokeiluja laidasta laitaan - ja kun puhutaan itsessään tiettyjen suomalaisten nuorien suosimasta "jrock"-genrestä (myös katukuvassa näkyneestä), voit huviksesi lähteä vertailemaan muunmuassa näitä yhtyeitä: Dir en Grey ja An Cafe.
3. "Japanilaiset muusikot näyttävät pelkästään naisilta tai muuten vaan oudoilta."Käytä aikaasi korkeintaan minuutin verran ja katso seuraavat linkit, jotka edustavat japanilaisen musiikin "visual kei"-tyylin erilaisia alagenrejä: lynch., the GazettE, aicle., X Japan, exist trace, D=OUT .... (Ja näistä X Japan on saanut alunperin vaikutteensa eurooppalaisesta glam rockista.)
4. "Japanilaiset eivät laula edes englanniksi, mitä teen...??"Jos japanin kieli kuulostaa ylitsepääsemättömältä, tässä on ratkaisu asiaan. Kaikki japanilaisetkaan yhtyeet eivät laula pelkästään japaniksi laulujaan, joten ole huoleti - jos olet liian laiska hakemaan käännöksiä ja haluat ymmärtää sanoman heti, kuuntele muunmuassa nämä kappaleet läpi: ONE OK ROCK - The Beginning, Miyavi - Let Go ja VAMPS - TROUBLE.
Näin minäkin olen yksi stereotyyppinen ernu, joka ei poikkea massasta lopultakaan niin kovin paljoa kuin voisi kuvitella - ainoastaan musiikkimakunsa takia. Tosin, aivan stereotyyppinen "japaniernu" en silti ole, koska en tee pahoja ulkonäköni takia yöpimeässä enkä huutele satunnaisia sanoja japaniksi pitkin katuja.
Että jospa me kaikki vaan eläisimme sulassa sovussa ja lopettaisimme kiistelemästä makuasioista.
Sekä antaisimme mahdollisuuden kaikelle sille, mitä ystävämmekin rakastavat. Niin saat todennäköisimmin hyväksynnän myös itsellesi.
