Koska kaikki meistä ovat syntyneet kuolemaan

Kuinka useasti olet ajatellut, millaisen hauta-arkun haluaisit? 

Useasti kysytään, mitä kaikkea haluaisit elämässäsi vielä toteuttaa, jos tietäisit kuolevasi muutaman kuukauden kuluttua. Monet meistä alkavat kerätä listaa unelmista, joita ovat suunnitelleet toteuttavansa ennen omaa kuolemaansa. Mutta kuinka moni meistä tulee etukäteen tietämään, milloin aikamme on täysi?

Jos tietäisit kuolevasi tänään, voisitko hyvillä mielin sanoa olleesi täysin tyytyväinen elämääsi?

Harva meistä pystyy vastaamaan kysymykseen myöntävästi.

Mutta miksi?

Yleensä ajatellaan, että ihmisen on täytynyt olla hyvin negatiivinen ja masentunut, kun hän myöntää ajatelleensa omaan kuolemaansa liittyviä asioita ennen lopullisia hyvästejään. Asia pitääkin varmasti jollain tasolla paikkansa.

Hämmentävämpää kuitenkin on, että harvoin pysähdymme tosissamme miettimään, että oma kehomme, ja sitä myöten myös päänsisäinen maailmamme, on melkoisen haurasta tekoa. Saatamme pudota rappusista pää edellä, jolloin niskaluumme napsahtavat todennäköisesti poikki, ja elämä silmissämme on tuomittu sammumaan sen sileän tien. Hengitämme muutaman kerran syvään ja viimeisen henkäisyn jälkeen meitä ei fyysisellä eikä psyykkisellä tasolla ole enää olemassa. Ei ainakaan tässä ulottuvuudessa, jossa nyt elämme.

Etenkin nuoret ottavat elämässään useita riskejä, jotka hieman pidemmälle suunniteltuina saattaisivat jäädä toteutumatta. Ajelemme autolla humalassa, hyppäämme laiturilta veteen tietämättä mitä siellä on vastassamme ja kävelemme pienillä kujilla aavistamatta pimeydessä vaanivaa pahaa. Psyykemme rakentuu tavalla, jossa suljemme pois vaaran mahdollisuuden ja kuljemme eteenpäin lähestulkoon sokeina sille, että jopa meille itsellemmekin saattaa sattua jotakin pahaa. Silti elämme maailmassa, jossa media kertoo uutisia täysin viattomien ihmisten raiskauksista sekä raaoista joukkomurhista päivästä toiseen. Luemme artikkeleita lehdistä ajatellen, että "onpa kurjaa, mutta en usko, että tälläistä voisi sattua omalle kohdalleni."

Raaka totuus silti on, että kuka tahansa rakkaista läheisistämme tai jopa me itse, saatamme sattua vaaran tielle, emmekä yksinkertaisesti mahda sille yhtään mitään.

Mielestäni voisi sanoa vain kylmäksi realismiksi ajatella, että tulemme kaikki kuolemaan jokatapauksessa joskus. Oheistuotteena tulee lisäfakta siitä, että emme edes tiedä milloin tai missä tilanteessa tulemme kuolemaan. Silti epätoivoisesti yritämme löytää lyhyestä elämästämme jokapäiväisiä rutiineita, unelmia sekä rakkautta niitä asioita kohtaan, joista itse välitämme.

Olen pohtinut vuosien saatossa sitä, että kuolemanpelkoa kokiessamme osa meistä saattaa lamaantua ja jotkut meistä se saa elämään vielä suuremmalla teholla kuin normaalisti. Pelko kaiken menettämisestä antaa meille surua ja voimaa, molempia lähestulkoon samanlaisessa mittakaavassa. Silti pohdimme, mikä todella merkitsee loppupeleissä; ovatko ne hyvät arvosanat koulussa, ystävien saaminen vai unelmiemme toteuttaminen. Mutta siinä missä havahdumme siihen, että me kaikki väistämättä kuolemme jonakin päivänä, me myös kiellämme sen mahdollisuuden mielissämme itseämme lohduttaaksemme.

Harva meistä on täysin sujut oman kuolemansa kanssa. Se saa ihmiset ahdistumaan ja panikoimaan. Kuolema on vahva sana ja usein kokemamme paha liittyy jollakin tavalla ihmisen kuolevaisuuden toteamiseen. Kuolemalla ja kuolemisella saatetaan suorastaan mässäillä, mutta myös romantisoida kuolemaa kauniiksi asiaksi, joka saattaa meidät haudan lepoon ja ulos kivuistamme. Mistä se tosin tiedämme, mitä on tulossa oman kuolemamme jälkeen? Rajan toisella puolen - jos rajaa on ylipäätään olemassa - saattaa olla tulossa vain lisää kipua ja kärsimystä, tai sitten kristinuskon mukainen ikuinen rauha sekä ilo taivaassa.

"Jos ihminen ei pelkää, ei hänellä ole myöskään mitään menetettävää."

Joskus ajatus siitä on varsin lohduttava sekä tuskalias, että loppujenlopuksi me kaikki olemme samassa veneessä oman elämämme kanssa. Koemme eri asioita, synnymme ja tulemme erilaisista lähtökohdista, mutta lopulta jokaisen elämä päättyy samaan pisteeseen. Tästä huolimatta kuvittelemme olevamme jotenkin parempia tai huonompia kuin muut ihmiset ympärillämme. Toiset meistä saavuttavat elämänsä aikana paljon, toiset eivät saavuta yhtään mitään. Mutta onko kuolemamme jälkeen mitään väliä enää sillä, mitä olemme saavuttaneet tai mitä olemme olleet saavuttamatta. Kuoleman saapuessa meidän elämämme on vain sammunut kynttilä, joka on palanut loppuun ja haihtunut savuna ilmaan. Ja niin kaikki me ihmiset jatkamme loputtomiin tyhjänpäiväistä kiertokulkuamme.

Joskus joudumme kaikki tilanteeseen, jossa voimme itseltämme kysyä, mitä ylipäätään voimme sanoa ihmiselle, jonka kuoleman tiedämme häämöttävän aivan lyhyen ajan päässä.

Ehkä tärkeämpi kysymys olisi, mitä voisimme samassa tilanteessa sanoa omalle itsellemme, kun kaikki me tulemme kuolemaan kuitenkin.

Miksi vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen?

Me olemme vain ihmisiä, ja meillä on valtava joukkoon kuulumisen tarve.

Sanotaan, että ihmiset ovat eläimiä kehittyneempiä, mutta silti meidän sanotaan kehittyneen suoraan eläimistä. Meille on myös itsestäänselvyys, että eläimet ovat laumasieluja, jotka eivät pärjää yksin. Niin me ihmisetkin toteutamme tätä joukkoon kuulumisen ja ryhmäsuggestion käsitettä jokapäiväisessä elämässämme.

Koulussamme kävi tänään puhumassa eräs mies kehitysvammaisien ihmisoikeuksista. Mitä me ajattelemme heistä, ja mitä meidän kuuluisi ajatella heistä? Ei tarvitse mennä kuin sata vuotta taaksepäin (jos sitäkään) yhteiskuntamme kehityksessä, kun kehitysvammaisten, epileptikkojen, homoseksuaalien sekä mielenterveysongelmista kärsivien ajateltiin tehneen niin pahaa syntiä, että he eivät voineet mitenkään olla osa ns. täydellistä yhteiskuntaamme. Nykypäivänä näitä kaikkia ryhmiä ymmärretään hieman paremmin, mutta tasa-arvo ei silti jostakin syystä toteudu.

Jos metsissämme kasvaa kannabiksen lehteä, on hirvien luontaisten vaistojen tehtävä kieltää niitä koskemasta tuntemattomaan ja oudolta tuoksuvaan kasvilajiin. Samalla alitajuntaisella tavalla me kartamme ihmisiä ja asioita, joissa on jotakin outoa. Me ehkä kuvittelemme heidän olevan meille vaaraksi, mikä lasketaan täysin terveen itsesuojeluvaiston piikkiin. Monet meistä ajattelevat tekevänsä päätöksiä "rationaalisesti" eli järjellä, ja tietävänsä selkeästi, mistä syystä he toimivat jollakin tietyllä tavalla.

Jos eläimet toimivat siis suurimmaksi osaksi "vaistonvaraisesti", lähestulkoon väitämme, että meillä ei vaistonvaraista toimintaa ole olemassakaan - vain puhdas järki ja syy-seuraus-suhteemme - ja se siitä keskustelusta.

Siitä huolimatta hakeudumme ja erittelemme ihmisiä erilaisiin ryhmiin. On olemassa "sairaiden" lokero, ja "terveiden" lokero, "normaalien" ja "outojen" lokero. Miten sitten määrittelemme jonkin normaaliuuden tai outouden, onkin asian ydinkysymys. 

Suurinosa meistä tiedostamattaan ajattelee nähdessään varakkaan tai vanhoissa ryysyissä kulkevan ihmisen, että "sieltä tulee rikas, ja hänen perässään köyhä." On siis olemassa kaksi ryhmää, jonka perusteella arvioimme ihmisiä - edes asiaa sen suuremmin pohtimattamme. Samalla tavalla ajattelemme kehitysvammaisen tullessa meitä vastaan (leikimmepä kuinka moraalikkoja tahansa), että: "Sieltä se vammainen tulee." Asiaa vielä vahvistaa joko ulkoinen poikkeavuus hänen vammojensa takia tai jokin muu seikka, joka selvästi ilmoittaa, että nyt asiat eivät olekaan niin, kuten ne yleensä tuntuvat olevan.

Harva luultavasti tässä vaiheessa ajattelee, että: "Sieltä se ihminen tulee. Sieltä tulee Pekka." Jos emme ole sen suuremmassa kontaktissa kys. ihmisen kanssa. Ja harvemmin olemme, jos samantien hänen poikkeavuutensa takia (jolle ihminen ei itse mitään voi)  lähdemme karttamaan häntä kuin pahemmankin ruton kantajaa.

En siis väitä, etteikö olisi täysin luontaista ajatella ed. mainitulla tavalla, jos lapsesta asti ihmistä ei ole kasvatettu tietoisesti ajattelemaan toisin. Pointti on kuitenkin siinä, että meidän tarpeemme kuulua johonkin tiettyyn lokeroon tai ryhmään on niin suuri, että siihen kuulumattomuus saattaa murtaa pahimmassa tapauksessa koko identiteettimme. Suurin osa tiedostetuista ja tiedostamattomista toiminnoistamme tehdään sen takia, että olisimme osa ryhmää ja osaisimme miellyttää ryhmämme muita jäseniä, jopa hinnalla millä hyvänsä. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä muut ihmiset, jos he eivät itse hyväksy meitä. Kenestä hyväksynnän pitäisi siis alun perin lähteä? Niistä muista vaiko meistä itsestämme?

Tällöin voidaan myös pohtia kuka rajamme meille asettaa: Onko se media, perhe, ystävät ja työkaverit? Jos meidän tarvitsee pohtia jokainen päivä herätessämme, miten voisimme miellyttää heitä, olisi kai olennaista pohtia ensin, mistä heidän maailmankuvansa on muodostunut. Ihminen tunnetusti tulee siksi, mitä hän tekee tai ajattelee itsestään arkipäivän keskellä. Jos emme voi muuttaa kehoamme, voimme muuttaa omaa ajattelumalliamme ja siinä ohessa muidenkin. On karu totuus, että oma asenne on kaikki kaikessa.

Tämän perusteella voidaan päätellä, että tasa-arvo ei vielä missään suhteessa meidänkään edistyneessä yhteiskunnassamme toteudu, jos se tulee ylipäätänsä toteutumaan maailman historiassamme koskaan.

Voidaan myös kysyä, johtuvatko kaikki ongelmamme loppujenlopuksi siitä, että vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen ihmisenä, eikä tietyn ryhmän lokeroituna jäsenenä?

Ovatko aivomme vain liian kehittymättömät katsomaan toista silmiin, ja sanomaan tosissamme:

"Ole sellainen kuin olet."

Ja vieläpä tarkoittamaan sitä. 

Jumalaa ei olekaan olemassa

Eräs fiksu ystäväni sanoi: "Kaikesta saa vitsailla, kunhan on oikeassa seurassa."

Pitää paikkansa. On karuja ja vähemmän karuja aiheita, mutta aina kannattaa varoa sanojaan ottaen huomioon sen, mitä ihmisille on tietämättämme saattanut tapahtua aiemmin elämässä. Emme voi koskaan tietää, mistä joku ottaa itseensä. Emme voi koskaan tietää, koskettavatko sanamme jotakuta vai eivät.

Jos sinulla on nyt "hetki aikaa puhua Jeesuksesta", niin meissä on aina olemassa kaksi ääripäätä: uskovaiset vastaan ateistit. Kahden ääripään väliin asettuvat agnostikot. He eivät ota lainkaan kantaa siihen, onko Jumala olemassa vai ei.

Mielestäni meistä kenelläkään ei ole varsinaista velvollisuutta olla asiasta mitään mieltä. Ei tarvitse verisesti olla kumpaakaan ääripäätä, kun voi valita näin sanotusti myös "kultaisen keskitien." Joko uskoa tai olla uskomatta, vaikkapa kumpaa vain tarpeen vaatiessa. Tämä siksi, että ihmisiä ohjailevat lähinnä heidän halunsa ja tunteensa.

Nykyään monet eroavat kirkosta ja perustelevat kantansa joko konservatismilla tai ateismilla. Meidän maailmassamme, jossa tieteelliset näkemykset valtaavat alaa, ei ole tilaa henkimaailmalle tai uskolle sellaiseen, "minkä olemassaoloa ei voida todistaa tieteellisin perustein." Kirkko muuttaa muotoaan poliittisin perustein tai yrittää pysyä tässä ns. nykymaailman menossa mukana. Se saa konservatiivit lähtemään pois kirkon alaisuudesta. Jotkut taas perustelevat eroamisen kirkollisveroilla, jotka loppujenlopuksi eivät tee vaurastuneen kukkaroon kovinkaan suurta lovea.

Tämän jälkeen on hyvä puhua siitä, onko kirkkoon kuulumisessa tai kuulumattomuudessa kyse ihmisen paremmuudesta tai huonommuudesta.

Meillä on peruskäsitys, jossa lähestulkoon kaikki uskovaiset ovat fanaattisia jeesustelijoita, joita tapaamme kaupungilla häiritsemässä ihmisten normaalia ja kiireistä arkea. Meillä on peruskäsitys, että lähestulkoon kaikki ateistit palvovat Saatanaa (uskovaisten mielestä) tai ovat parempia ihmisiä, koska eivät "usko moiseen hölynpölyyn" (ateistien omasta mielestä.)

Monet ateistit toteavat uskovansa siis mieluummin tieteelliseen maailmankäsitykseen eli alkuräjähdykseen. Uskovaiset taas pitävät totuutenaan Raamatun luomiskertomusta. Mistä siis kumpikaan ryhmä tietää varmasti, kumpi vaihtoehdoista on oikein? Pitkälti hyväksi todettu perustelu on, että tieteellinen kuva maailman synnystä voidaan todistaa mm. fysiikkaa laskemalla. Toinen hyväksi todettu perustelu on, että Herran tiet ovat tutkimattomat ja hänellä on kaikki valtakunta, voima ja kunnia, iankaikkisesti - niin maan päällä, niinkuin taivaissa. 

Mikä on siis oikein, ja mikä on väärin? 

En ole ottanut asiaan itse minkäänlaista kantaa. Jumala voi olla olemassa tai olla olematta, mutta uskoipa kumpaan tahansa, on sen tuputtaminen itsessään väärin. Jos olet uskovainen, se ei tee sinusta ateistia parempaa ihmistä. Jos olet ateisti, se ei tee sinusta uskovaista parempaa ihmistä.

Harvoin ihmiset silti tajuavat, että kyse on tässäkin asiassa puhtaasti mielipidekysymyksistä. Sanotaan, että mielipiteistähän ei voi kiistellä, mutta niistä kiistellään väistämättä siltikin. Eikö parempi vaihtoehto olisi kunnioittaa avoimesti kaikkia mielipiteitä, eikä väkisin yrittää työntää omia uskomuksiaan muiden kurkusta alas?

Jotkut tekevät kaikkensa saadakseen ihmiset uskomaan itseään - varsinkin uskon tai sen päinvastaisissa asioissa. Kierrellään ovelta ovelle markkinoimassa uskontoa käsitteleviä lehtiä tai päinvastoin: Ajetaan auto, jossa puhutaan kirkollisvero-maksujen säästämisestä kirkon eteen jokaisen Jumalanpalveluksen ajaksi. Kumpikin vaihtoehto on omalla tavallaan äärimmäisen tuputtava ja provosoiva.

Jos antaisimme kaikkien uskoa rauhassa omaan totuuteensa, tuskin näitäkään suuria sotia tai väärinkäsityksiä maailmassamme olisi olemassa. Meistä kukaan ei voi loppujenlopuksi todistaa, mitkä uskomuksistamme ovat oikeita ja mitkä eivät.

Tässäkin asiassa voisi yhtä hyvin olla kyse siitä, onko lempiyhtyeesi mielestäsi hyvä vai huono - ja pitäisikö sen huonoutta tai paremmuutta väkisin lähteä markkinoimaan ympäriinsä. Jos joku toinen pitää siitä, se on hänelle oikein. Jos joku toinen ei pidä siitä, se on hänelle myös oikein.

Kuulostaako tämän yhtälön sisäistäminen oikeasti maailman vaikeimmalta tehtävältä?

Kertokaa te.