Sielujen kiertokulku

Miten kuvailisit vanhaa sielua? Entä nuorta? Onko vanha sielu sellainen, joka on elänyt jo monta elämää ennen nykyistä, oppii asioita helpommin kuin muut ja tietää enemmän? On kiinnostunut asioista enemmän kuin muut. Tietääkö nuori sielu vielä miten se käsittelee elämänsä tapahtumia ja tunteita järjellä, ei kaikkea  vain tunteen kautta? Vai onko vanha sielu jo oppinut, että ihmiset elävät tunteidensa narreina koko ikänsä ja ne ovat silti parhain asia, mitä ihminen kantaa mukanaan - hyvine ja pahoine puolineen?

Sielujen kiertokulku liitetään usein uskonnollisuuteen. En silti näe, että uskomus kuoleman jälkeisestä tai aiemmasta elämästä tarvitsisi mitenkään kirkkoihin tai kappeleihin sidottua uskonnollisuutta vierelleen. Uskonnollisuus on itsessään pelkkää uskoa. Uskoa ylipäätään vain johonkin ja elämistä sen mukaan, mihin itse uskoo. Jokainen ihminen on elämässään uskonnollinen - ei uskova siinä mielessä, että kuuluu johonkin kristikuuntaan. Tarvitaanko kirkkoja välityslinjaksi sille, että uskot olevasi Jumalan lapsi? Ei tarvita. Usko on sinussa, se ei asu läheisessä kirkossa tai kappelissa. Elämä on sinussa. Uskot siihen tai et. Elämä ei ole tässä maailmassa vaan sinun silmiesi takana. Kaikki riippuu vain siitä, miten itse asian ajattelet.

Ihmiset ovat vain koulutettu riippumaan materiasta ja rahasta tavalla tai toisella; ilman ruokaa kuolet, alasti et voi kulkea, ilman asuntoa ja siihen liittyviä kustannuksia sinulla ei ole kotia. Ainakin niin uskot. Ei, sinun on pakko uskoa. Niin se elämä vain pyörii, kun et pärjää omillasi. Aina olet riippuvainen jostakin, minkä vain uskot olevan itsellesi parhaaksi tai joku muu sanoo sen sitä sinulle olevan.

Nytkin voisit sanoa uskomuksiesi mukaisesti, että eivät ne sielut mihinkään kierrä. Keho kulkee, sielu sen mukana. Kaikki maatuu, ei mitään ole enää sen jälkeen jäljellä. Mihin ne sielut sitten menisivät tai mistä ne tulisivat? Lapsi syntyy äitinsä kohdussa eikä sillä ole mitään tietoa edellisestä elämästä. Mutta entä, jos olisikin? Mikä on mahdollisuutemme todistaa uskoamme tähänkään? Ehkä tiede, mutta ei muuta. Taas voidaan kysyä uskotko enemmän tieteeseen vai uskontoon. Uskotko? Kaikessa on kyse uskosta ja sen käsittelemisestä. Tiede on täynnä arvailuja, joita jotkut ihmiset uskomuksissaan pitävät oikeina. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää eikä edes toista parempaa arvausta tai tutkimusta. Voiko sata kärpästä olla väärässä? Kyllä voi. Kuinka moni nero onkaan teloitettu sen takia, että silloin hänen uskomuksensa todettiin vääriksi, vaikka maapallon väitetään nyt olevan pyöreä ja pyörivänkin vielä, kun ennen se oli pelkkä pannukakku? Ja minkä takia? Ihmisten uskon. Sinun uskosi.

Maailmassa on miljardeja eri vaihtoehtoja, joiden seasta vain pitää nostaa oikea tikkarintikku, jonka uskoo olevan kaikkein parasta imeskellä ja pureskella. Hyvä tikkari kestää pienen puremisen, huono rikkoutuu ensimmäisellä puremiskerralla. Uskomuksen pitää olla mahdollisimman kestävä, olipa se sitten mitä tahansa. Onko sielujen kiertokulkuun uskominen kestävää laatua? Ainakaan siihen meillä kenelläkään ei ole olemassa mitään niin sanotusti varmoja vastauksia.

Oletko sinä nuori ja villi vai vanha ja väsynyt? Onko väsymys sitä, että tiedät liikaa maailmasta etkä kestä sen raakalaismaisuutta? Minä uskon, että joskus vanha sielu tiedostaa kaiken ympärillään olevista energioista. Tiedostaa tutkia, haluaa kyseenalaistaa, antaa vaihtoehdon kaikelle tapahtuvalle. Toisaalta vanha sielu saattaisi jo olla kadottanut kontaktinsa maailman energioihin, etääntynyt jo kauas kuten lapset eivät enää pysty olemaan yhteydessä henkimaailmaan sen jälkeen, kun he astuvat aikuisten maailmaan - menevät ensimmäiselle luokalle kouluun. Muiden ihmisten luoma sosiaalinen paine tappaa mahdollisuuden olla yhteydessä ihmisen kaikkiin aisteihin ja aivot surkastavat pois sen osan, mitä ihminen ei joka päivä mielessään tarvitse. Käykö se järkeen?

Näen siitä huolimatta nuorena sieluna sellaisen elämänhaluisen ja -iloisen yksilön, joka on aina valmis lähtemään jokaiseen seikkailuun. Se arvostaa niin paljon, se haluaa tietää kaiken. Se on loputtoman utelias. Saako ihminen joskus päättää elääkö se enää vai ei oman kuolemansa jälkeen? Haluaako se mukaan loputtomaan limboon, jossa se lopulta tiedostaa ystäväni sanoin kulkevansa mausoleumissa, jossa jokaisella askeleella kuolee jotakin? Aina jokin murskaantuu antaakseen toiselle mahdollisuuden elää - toiset ottavat enemmän kuin ovat ansaittuja saamaan ja toisille annetaan liikaa painoa harteille kantaa.

Onko erilaisten sielujen tarkoituksena opastaa nuorempia poluille, jotta ne voisivat muuttaa maailmaa? Onko niiden tarkoituksena kasvattaa toisiaan erilaisiin tehtäviin, koska jokaisella elävällä olennolla on jokin tehtävänsä tässä suuressa maailmassa ja sen ketjussa. Tuhoamalla tai luomalla jotakin uutta. Miksi ihmisen elämä kestää sen verran kuin kestää ja perhosen elämä kestää korkeimmillaan viikon ajan? Onko siinä enää mitään reilua vai onko sen tarkoitus vain viestittää ihmiselle, että elämän kauneus on lyhyttä ja sitä pitäisi arvostaa? Tehtävä on jo suoritettu tässä ulottuvuudessa loppuun eikä niitä enää tarvita.

Sielut, nuoret ja vanhat, kulkevat käsi kädessä yhdessä. Jos ne katoavat, mitä meistä jäisi jäljelle? Onko meidät luotu elämään jotakin merkityksetöntä tehtävää varten? On vaikea uskoa, että niin suuri systeemi olisi luotu täysin turhaan - ilman minkäänlaista jatkuvuuden lakia tai tarkoitusta. Jatkuvuuden lain takia ihminen muuttuu ilman turvavyötä takapenkillä norsuksi, joka tappaa edessään olevan muutamissa sekunneissa lähtiessään liikkeelle kolarissa. Se sama jatkuvuus ja sen voima, joka pätee kaikessa, mitä me teemme tässä maailmassa.

Tunnen itseni vanhaksi ja väsyneeksi elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta ehkä en ole hyväksynyt maailman ominaisuuksia vielä omikseni. Enkelit ovat tunteettomia ja toimivat omien lakiensa mukaan, ihmiset vain uskovat niiden olevan suojelevia olentoja. Enkelit ovat sotureja, ihmiset ovat sotureita omassa elämässään. Sotureita läpi elämän ja niiden vaikeuksien, jotta he oppisivat selviämään vielä tulevista hankaluuksistaan.

Elämä on sotaa. Sen kiertokulku jatkuvuutta.

Ehkä merkityksetöntä, mutta silti niin suurta ja ihmeellistä. 

Valheiden verkko

Kuinka paljon sinä valehtelet?

"Satuta minua totuudella, mutta älä koskaan lohduta minua valheella."

Kun puhutaan totuuden kertomisesta, se usein pelottaa ihmisiä. Kukaan ei halua kuulla totuutta, vaikka joskus toivoisikin sen kuulevansa. Totuus satuttaa. Totuus on paha. Totuus pitäisi tappaa. Valheessa on aina mukavampi elää. On totta, että valheilla saa useammin paljon enemmän ystäviä kuin totuuden kertomisella, mutta ystävyyden laatuun ei parane silloin takertua sen syvemmin. Jos kahden ihmisen välinen ystävyys elää valheesta, valheet kasvattavat ja ruokkivat sitä yhä suuremmaksi. Lopulta huomataan, että kaikki on vain yhtä samaa ja suurta valhetta. Mitään ystävyyttä ei koskaan ole ollutkaan.

Kuinka petetyksi ihminen silloin itsensä tuntee, kun peliä on pelattu jo liian pitkälle verrattuna siihen, että totuus olisi kerrottu heti alussa?

Toisilta valehteleminen tuntuu sujuvan täysin luonnostaan. Toiset eivät tunne minkäänlaisia omantunnon tuskia valheiden kertomisesta kirkkain silmin ja toiset valehtelevat (ainakin omasta mielestään) pakon edessä. Onko sellaista pakkoa olemassakaan, että pitää valehdella toiselle ihmiselle pienimmistäkin asioista? Onko kenenkään todella pakko rakentaa elämänsä valheelle kuin se olisi ainoa totuus, jonka voi muille kertoa?

Mielestäni ei ole. Silti usein nousee esille kysymys siitä, onko pienten valkoisten valheiden kertominen parempi vaihtoehto kuin totuuden kertominen. Sellaisiin kysymyksiin ei ole olemassa absoluuttisia vastauksia, kun ne riippuvat täysin siitä miten ihminen itse käsittää valheen suuruuden tai pienuuden. Mikä on pieni valhe? Mikä on suuri valhe? Mielestäni silloin, jos tietää, että se voi satuttaa toista, todennäköisesti valhe on aika suuri. Entä onko kertomatta jättäminen valehtelua? Ei, jos kyse on jokaisen ruokailun infoamisesta. Jos kuitenkin joudut pohtimaan kuinka voisit välttyä valehtelemasta, ei asian kertomatta jättäminen ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin valehteleminenkaan.

On surullista, että kaikesta huolimatta kaikkein rehellisimmät ihmiset tuntuvat jäävän helposti yksin itsensä kanssa ja he joutuvat miettimään mitä ovat tehneet väärin totuuden kertomalla. Totuuden kertominen on tietenkin suhteellista, koska yhtä ainoaa totuutta tuskin on olemassa vaan niitä riittää maailmassa yhtä useita kuin ihmisiäkin. Totuus on häilyvä, mutta mielipide ei ole. Rehellinen mielipide on ainakin sen sanojan mielestä totuus ja se pitäisi jokaisen hyväksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toinen on väärässä, mutta entä valehteleminen? Sen kyllä oppii ennemmin tai myöhemmin elämässä milloin ihminen ei oikeasti tarkoita sanojaan ja milloin toisinpäin.

Olen usein ihmetellyt, että tässä maailmassa ei silti suorasukaisuudella ja rehellisyydellä pitkälle pötkitä. Maailmassa menestytään useimmiten parhaiten valehtelemalla mahdollisimman paljon. Se on myös tuomio ihmiskunnalle, jonka jäsenten tärkein päämäärä elämässä luulisi olevan vain keskenään toimeen tuleminen. Niin toteaa samalla tavalla Haloo Helsinkikin laulussaan Toiset lähtee, toiset jää: "Täällä käynti kestää sen pienen silmänräpäyksen, joten nosta kasvot ja katso eteenpäin ennen kuin taas toiset lähtee, toiset jää - ne jää tänne yrittämään tulla toimeen keskenään aivan kuin eilenkin, joten katsotaanko huomisen sää?"

Toimeen tuleminen olisi silti luultavasti helpompaa ilman jatkuvaa valehtelemista, johon ihmiskunta on yhtä koulittu kuin nousemaan aamulla sängystä ja pukeutumaan ihan vain siveellisyyden vuoksi. Olitpa sitten menossa työhaastatteluun tai kirjoitat hyvän esseen koulussa, niin ne käskevät valehtelemaan sinua olemaan asioista eri mieltä kuin oikeasti olet ja esittämään itsevarmempaa kuin oikeasti olet. Älä ole rehellinen, se on pahasta. Valehtele, niin sinua silitellään päähän ja sehän on kaikista mukavaa. Jopa se, että selvästi kertoo suureen ääneen valehdelleensa jollekin, on muista ihmisistä hyvä asia, koska kaikkihan sitä tekevät. Miksi mennä moittimaan toista ihmistä valehtelemisesta, kun ei itsekään koskaan tule olemaan umpirehellinen yksilö? Sehän on yhtä mahdotonta kuin haita vastaan taisteleminen jo hukkuneena.

Pitää silti muistaa, että valhe satuttaa aina enemmän kuin totuus. Valheiden koukussa elämme me kaikki, joten mitä tehdä sen pysäyttämiselle?

Eivätkö kaikki sanokin, että he eivät tahtoisi valehdella ja etsivät rehellistä sekä luotettavaa ihmistä vierelleen, joka ei valehtelisi? Sen vuoksi, että he voisivat silloin tuntea itse olevansa turvassa. Satutti totuuden kuuleminen tai ei, siitä selviää silti pienemmällä pahalla kuin todeta eläneensä valheessa läpi koko elämänsä.

Miten silti luottaa kehenkään, jos kaikki vain valehtelevat? Miten voit luottaa kehenkään muuhun, jos et itse koskaan kerro totuutta mistään? Yleensä ihmiset epäilevät toistenkin tekevän eniten sitä, mitä he itsekin tekevät väärin. Jos lopettaa itse valehtelemasta, voi ottaa riskin ja löytää ihmisen, joka ainakin vaikuttaa siltä, että hän ei tekemisistään jatkuvasti syötä valheita.

Mitä muutakaan sitä voisi tehdä kuin yrittää tehdä maailma paremmaksi paikaksi edes sillä, että itse olisi rehellinen?

Joten kuinka paljon sinä valehtelet? Ja miksi? Onko sinun pakko valehdella?
Minun vastaukseni on, että ei ole. Lopeta siis kaivamasta omaa kuoppaasi ja vetämästä muitakin mukaasi valheidesi verkkoon.

Opettele hyvä itsetunto, niin elämäsi helpottuu

Lupasin kirjoittaa itsetunnon rakentamisesta. Eräs nainen on tämän innoituksen takana, joka kirjoitti postauksen "Onko noloa olla oma itsensä?" aikaisemmin omaan blogiinsa. Kysyin, että onko minun järkeä samasta asiasta sitten kirjoittaa, mutta ilmeisesti on, joten tässä tulee.

Hyvä itsetunto ei ole olemista ilkeä muille ihmisille vaan juuri päinvastoin. Hyvä itsetunto on itsensä kantamista ylpeästi ja sen muistamista, että muutkin ovat vain ihmisiä. Hyvän itsetunnon ainekset ovat itsensä hyväksyminen, oman epätäydellisyytensä ymmärtäminen ja asioiden kunnioittaminen tavalla, joka ei vahingoita muita.

Moni kysyy, onko minulla itselläni hyvä itsetunto. Mielestäni se on silti jokaisen oma henkilökohtainen asia, jonka ihmiset kyllä huomaavat tai ovat huomaamatta. Yleensä itsetunnon määrän ja laadun huomaa kaikesta huolimatta siitä millä tavalla ihminen kohtelee heikompiaan sekä  tyylistä, jolla hän kulkee kadulla. Toinen selvästi kävelee niska kyyryssä ja pälyilee ympärilleen omaa olemassaoloaan anteeksi muilta pyydellen, mutta joku muu astelee eteenpäin varmoin askelin niin, että muut ymmärtävät jo vaistomaisesti väistää häntä. Hän tietää minne on menossa ja miten on menossa, vaikka määränpää ei vielä täysin varma olisikaan.

Huono ja hyvä itsetunto ovat molemmat yhtä kieroja asioita huomata kuin pizzapohjan kypsyysaste uunissa - joskus se ei lämpene millään, toisilla palaa pohjaan ja jos ei ole varma, sitä pitää kokeilla pitkällä tikulla. Jos suinpäin ryntää työntämään sormensa uuniin, joko polttaa ne tai tuntee vain viileyden sormenpäissään.

Huonoa itsetuntoa pitää pönkittää väkisin, useimmiten muiden kustannuksella. Jos itsetunto on huono, ihminen menee joskus varoittelemaan muita "voimakkuudestaan" (arvaamattomuudestaan), uskoo kaiken hyvän tulevan eteensä sattuman kaupasta ja joissakin tapauksissa egoilee kuin hullu ympäriinsä, jotta saisi todistuksen siitä, että hän on hyvä ihminen. Hyvän itsetunnon omaava ei samanlaisia todistuksia tarvitse, koska hän on sujut itsensä kanssa. Hän ei vaadi itseltään liikoja vaan tunnistaa omat rajansa, hyväksyy virheensä ja myöntää olevansa myös joskus väärässä. Siksi huono itsetunto ajaa monet ihmiset tavoittelemaan perfektionistisuutta, jotta tilaa kritiikille ja virheiden myöntämiselle ei jäisi (koska hänen itsetuntonsa ei sitä kolausta kestäisi vaan hän joutuisi melkoiseen pyöritykseen itsensä kanssa siitä, että hän on "huono ihminen" yhden virheen takia.) 

Egoileminen on siitä huolimatta se kaksipiippuisin juttu huonossa ja hyvässä itsetunnossa. 

On olemassa kahdenlaista narsismia: Sopivissa määrin se auttaa ihmistä johtamaan muita, koska hän uskoo kykyjensä ja taitojensa riittävän annettuun tehtävään. Hän tekee myös töitä paljon asemansa eteen ja nauttii valokeilassa olemisesta, joten johtaminen on hänelle helppoa eikä hän ahdistu saamastaan huomiosta, olematta silti täysin hirviö muille ihmisille ympärillään, jolloin alaisetkin luottavat hänen tekemiinsä ratkaisuihin enemmän kuin silloin, jos johtaja ei itse olisi täysin varma ratkaisujensa toimivuudesta.

Suurissa määrin narsismi ja sen piirteet ovat ongelma. Narsisti (jos sillä nyt tarkoitamme tässä yhteydessä haitaksi asti omahyväistä ihmistä, emme persoonallisuushäiriötä) luo ympärilleen niin suuren rikkoutumattoman lasipallon, ettei sen läpi pääse pieninkään kritiikki, oli se sitten täysin aiheellista tai ei. Useimmiten huono itsetunto ja sen parantaminen väärin keinoin saakin nousemaan pintaan narsistisia piirteitä, joissa omia virheitä ei hyväksytä minkään uhalla, anteeksi ei pyydetä (koska koetaan, ettei itse ole tehty mitään väärin) ja vikoja etsitään aina jostakin toisesta. Silloin pitää muistaa, että narsisti ei nimestään huolimatta omaa välttämättä hyvää itsetuntoa vaan juuri täysin päinvastoin, vaikka hän toisin antaa ymmärtää.

Silloin astuu kuvaan egoilu, kun puhutaan sellaisesta ihmisestä, joka yrittää aina päästä muiden niskan päälle ollakseen muita parempi - eli juuri vääristä tavoista vahvistaa omaa itsetuntoaan, joka alun perin on heikko ja hajalla.

Miten sitten saada hyvä itsetunto sen oikeassa merkityksessä? 

Assertiivinen vaikuttaminen tarkoittaa, että ihminen pystyy aidosti ottamaan omansa kuin muidenkin tarpeet huomioon samaan aikaan. Assertiivinen ihminen ei väheksy muita, mutta ei myöskään itseään. Niin päästään jo pitkälle siihen, millaista on omistaa hyvä itsetunto.

Tässä pieni pikakurssi niille, jotka eivät silti tiedä miten harjoittaa itselleen hyvää itsetuntoa (koska mielestäni silti sekin, jolla luonnostaan on hyvän itsetunnon ainekset, joutuu opettelemaan sen kehittämistä paremmaksi jokainen päivä.) 

1. Oletko kuullut sen vitsin amerikkalaisen ja suomalaisen ajattelutavan eroamisesta? Amerikkalainen ajattelee nähdessään kalaparven, että: "Hei, tuo on varmasti maailman suurin kalaparvi!", mutta suomalainen vain miettii: "Mitähän nuo ajattelet minusta?"

Älä ajattele jatkuvasti muiden mielipiteitä. Jos alat elää niiden mukaan, jäät vain ikuisiksi ajoiksi niiden vangiksi. Jos joku sanoo sinusta jotakin negatiivista, se ei tarkoita sitä, että oikeasti olisit juuri sellainen mitä joku muu ajattelee sinun olevan. Sinullakin on varmasti ollut sellaisia ajatuksia ja uskomuksia muista ihmisistä, jotka myöhemmin ovat osottautuneet täysin vääriksi, joten älä murehdi - sinua loukkaava ihminen ei tunne sinua eikä voi siten satuttaakaan sinua sanoillaan. Ja loppujenlopuksi aivan kuten sinäkin, kaikki muutkin ovat aivan liian kiireisiä miettimään mitä muut heistä ajattelevat, että he edes muistaisivat omia ajatuksiaan sinusta kovin pitkään. Joten anna mennä, ei sitä kukaan jälkeenpäin kuitenkaan muistele - eikä varmasti yhtä pahalla kuin sinä itse saatat muistella!

2. Katso peiliin ja kerro itsellesi, että olet kaunis. Tuskin koskaan ihminen näkee itseään tavalla, jolla muut hänet näkevät. Jos joku kertoo sinun olevan kaunis, usko häntä. Älä ajattele sitä ääntä, joka kertoi sinulle viisi vuotta sitten, että olet ruma - et sinä ole. Jokainen ihminen on kaunis omalla tavallaan ja aina joku arvostaa sinussa sitä piirrettä, mitä joku toinen ei ole arvostanut tai sinä itse et arvosta. Muut tuskin koskaan huomaavat ajatella, että nenäsi on liian iso kasvoihisi nähden, jos et sitä itse suureen ääneen mainosta.

Kaikki riippuu siitä, miten itse kannat itsesi. Se, mitä ajattelet omasta itsestäsi, heijastuu väkisinkin ulospäin. Joten ajattele olevasi kaunis, niin muutkin huomaavat sen ennemmin tai myöhemmin. Kehosi on kulkulaivasi ja muista arvostaa sekä rakastaa sitä, koska sekin tekee kaikkesi sinun eteesi ja pitääksesi sinut kasassa, vaikka mikä tahansa sairaus olisi iskemässä sinuun.

3. Hyväksy virheesi ja ole armollinen itsellesi. Ole onnellinen, että mokaat. Jos kaadut, nouse ylös ja yritä uudelleen. Opit jokaisesta virheestäsi jotakin uutta ja siitä tiedät, miten olla mokaamatta seuraavalla kerralla. Ikään kuin "the master has failed more times than the beginner has even tried!" 

Opi se, että olet epätäydellinen. Täydellisyyttä ei ole olemassa, joten sitä on turha tavoitella. Epätäydellisyytesi on valtava lahja ja se tekee sinusta kuin ihmisen kuten kaikista muistakin, inhimillisellä tavalla. Miten tylsää olisikaan, jos kaikki osaisivat kaiken jo etukäteen ja tekemättä minkäänlaista työtä oman osaamisensa eteen? Sellainen elämä olisi korkeintaan rangaistus niin sinulle kuin kaikille muillekin. Virheesi antavat sinulle vain mahdollisuuden kehittyä eteenpäin.

4. Usko, että sinusta on siihen. Ei sillä ole mitään väliä, vaikka koko muu maailma uskoisi, ettei sinusta ole tekemään sitä mitä haluat, kunhan itse uskot itseesi. Täällä ei ole ketään, joka voisi tulla sanomaan sinulle, että olet väärässä ja uskosi itseesi sekä kykyihisi on väärin. Meistä kaikista on mihin tahansa, jos vain tarpeeksi haluamme ja uskomme. Usko voi siirtää jopa vuoria, kun se on tarpeeksi vahvaa.

5. Kohtaa pelkosi. Et ole heikko, koska pelkäät. Meillä kaikilla on jotain, mitä me pelkäämme kuollaksemme, mutta meidän tulee myös opetella elämään asian kanssa. Tove Jansson sanoi aikoinaan: "Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota." Ole rohkea ja mene sitä kohden, mitä pelkäät - vain silloin voit voittaa oman pelkosi.

6. Kuuntele muita ja opi pitämään itsestäsi. Jos höpötät aina vain itsestäsi, et ehkä huomaa miten paljon sinuakin he arvostaisivat, jos jaksaisit kuunnella heitä ja samalla tasavertaisesti kertoa myös itsestäsi asioita, jotka koet itsellesi tärkeinä ja merkityksellisinä. Samaan aikaan niin helppoa on hankkia ystäviä, joihin voit luottaa elämäsi myrskyissä: Ole muille mukava ja ole itsellesi yhtä mukava kuin mitä olet muillekin ihmisille. Niin ongelmasi lähtevät ratkeamaan lopulta yksi kerrallaan.

"Sen ihmisen ongelmat ratkeavat lopulta, joka jaksaa antaa parhaansa joka päivä."

 - Larry Bird, maailman kaikkien aikojen paras korispelaaja

"Vain hullu toimii aina samalla tavalla ja odottaa joka kerta eri tulosta."

- Albert Einstein

"Älä tee sitä muille, mikä ärsyttää itseäsi."

 - Sokrates 

Rakasta omaa maailmaasi

Puhuin koko yön ystäväni kanssa elämästä ja sen tarkoituksesta. Totesin, että välillä tekisi mieli vain heittäytyä maahan marttyyrina ja huutaa, että eikö sitä voisi saada edes hieman armoa, ettei aina olisi harteilla liikaa kantamista kerralla. Ystäväni totesi, että elämä kohtelee yhtä epätasa-arvoisesti kaikkia ja on yhtä julma kaikille. Oikoteitä ei ole, mutta elämä osaa ottaa myös vahvoille käsivarsilleen ja tarjota kaikkea hyvääkin.

Kunhan sen vain huomaa. 

Ihmisen silmät ovat sellaiset, että ne näkevät vain sen, minkä ne etukäteen tietävät. Joskus sitä silti oivaltaa uusia asioita ja laajentaa näkökykyään entistä pidemmälle: Niin, että maailma on entistäkin suurempi sen kulkijalle. Ihminen on myös luotu selviytymään, mutta usein ihmisen silmät näkevät kurjuutta paremmin kuin sitä hyvää, jonka he saavat.

Jos ei olisi pahaa, ei olisi myöskään hyvää, mutta millainen balanssi niiden välillä pitäisi olla? Usein kurjuus noteerataan huomattavasti paremmin kuin osataan arvostaa mitään, mitä elämältä ollaan jo saatu ja ollaan todennäköisesti saamassakin. On kurjaa, että sen huomatakseen ihmisen täytyy kärsiä niin paljon - elämä on niin epäreilu kaikkia kohtaan. Sen jälkeen silti nousee useita tassuja ylös, jotka ilmoittavat väkijoukossa haluavansa olla joku toinen. Todellisuudessa se ei silti auttaisi mitään, koska kaikilla on omat ongelmansa niiden hyvien asioiden lisäksi. Ihminen on ahne, kateellinen ja paha luonnostaan - se haluaa aina enemmän kuin sillä on jo ennestään, koska se ei ole ikinä täysin tyytyväinen siihen, mitä sillä jo on. Ahneus ei ole katoava luonnonvara. Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän aina vain haaviinsa kurkottelee ja himoitsee.

Kai sillä selitetään se, miten ihminen haluaa aina vihreämmille laitumille ja kaihoisasti katselee, kun jollakin toisella on hyvä olla. Mikään ei aja ihmisiä niin hulluiksi kuin se, että jollakin on helvetin hyvä elämä ja he näkevät sen Facebookin päivityksistä. Silti he näkevät vain sen, mitä he haluavat nähdä ja mikä vahvistaa heidän jo ennestään luotua mielikuvaansa siitä, miten asiat jollakulla ovat. Mitä me siitä oikeasti tiedämme? Jos jollekulle elämä on ruusuilla tanssimista ja hän iloitsee, ehkä hän on nähnyt myös niin paljon surua, että se on hänet sellaiseksi luonut. Miksi olla kateellinen siitä, että joku on oppinut arvostamaan elämäänsä ja iloisia hetkiään enemmän kuin sinä itse olet? Senkin katkera ja kateellinen idiootti, sanon minä. Oppisitpa joskus huomaamaan muutkin kuin oman itsesi.

Toki joskus emme voi yksinkertaisesti vaikuttaa oman elämämme laatuun, jos tapahtuu sellaisia suuria sattumia, jotka lyövät meidät täysin maahan. Mutta siitä huolimatta aina on tehtävissä jotakin, mikä saattaisi sitä laatua parantaa. Emme ole täysin avuttomia elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta olemme avuttomia kuitenkin. Niitä lampaita, jotka rauhassa odottavat pommin putoamista niskaansa päivästä toiseen. Mutta ehkä kyse on enemmänkin siitä, että jokainen hetki on ainutlaatuinen ja jokaisessa hetkessä piilee mahdollisuus, joka tulee vain ottaa omiin käsiinsä ja käyttää, koska koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Voit joko jatkaa odottamista tai tehdä jotakin sen eteen, että huomisesi olisi erilainen kuin mitä olet sen odottanut olevan. Jos sinulla on nyt hauskaa, käytä se hetki hyväksesi ja ole onnellinen. Ei ihmisellä ole mitään muuta yhtä varmaa käsissään kuin tämä hetki ja edessä häämöttävä kuolema, koska tulevasta ei voi koskaan olla varma.

Opettele olemaan kiitollinen, vaikka elämä kuinka potkisi jatkuvasti turpaan. Et huomaisi sen potkimista ilman, että sinulla olisi ollut niitä hyviäkin hetkiä, jotka saavat sinut itkemään sitä, kuinka huono tuuri sinulla itseasiassa on. Ainakin elät ja sehän on kaikkein tärkeintä tässä hetkessä - olet olemassa ja kaikki langat elämässäsi ovat sinun omissa käsissäsi sen suhteen mitä tällä hetkellä olet tekemässä.

"Elämä on suuri mysteeri, josta ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan", niin vielä totesi ystäväni keskustelussamme. Kyllä, elämä on mysteeri. Ehkä sinun ei tarvitse selvittää maailman salaisuuksia tai tulla tietämään elämäsi tarkoitusta ollaksesi onnellinen. Jos käytät elämäsi ainoastaan niiden etsimiseen ja selvittämiseen, tulet todennäköisesti olemaan vain onneton oman pienuutesi ymmärtäessäsi. Keskity omaan elämääsi, niin tunnet sen suuruuden. Niinhän sitä sanotaan, että jokaisen ihmisen elämä päättyy iholle ja ihon ulkopuolella on se maailma, jonka voimme nähdä sellaisena kuin itse haluamme - me luomme maailmamme omilla silmillämme. Mitä enemmän tiedät, sitä enemmän näet. Mitä enemmän opit, sitä enemmän näet mahdollisuuksia ympärilläsi. Mitä kiihkeämmin elät, sitä tyytyväisempi tulet olemaan vanhana saavutuksiisi.

Ota vain omat mahdollisuutesi ja käytä ne.

Ei ole mitään muuta, mitä voisin sanoa sinulle elämästä kokonaisuutena. Niin maailmasi pääsi sisällä laajentuu ja saat lisää maailmoja omasi viereen, joihin paeta silloin, kun sitä eniten tarvitset. Olet oman itsesi pahin vihollinen ja parhain ystävä. Joten opi rakastamaan itseäsi, jolloin opit rakastamaan elämääsi ja myös omaa maailmaasi.

Minä hallitsen jotain, mitä en voi hallita

Minä elän. 

Minä uskon, luotan ja kuljen eteenpäin, vaikka minulla ei olisi syytä luottaa, mutta ei myöskään syytä olla luottamatta. Vain harvat ihmiset ovat luonnostaan hyviä. Täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi. Pystyykö siihen meistä kukaan? Sellainen ahne olento kuin ihminen. Sellainen, joka osaa rakastaa, mutta haluaa aina loputtomasti enemmän jotakin takaisin, mitä se ei edes osaa sanoin kuvailla.

Harvalle raha ja valta merkitsee elämän tärkeintä asiaa. Ne ovat vain välikappaleita niille, jotka muuten eivät tunne saavansa tarpeeksi tyydytystä haluilleen ja rauhattomalle sielulleen. Silti rahan ja vallan takia takia tapetaan sekä kuollaan. Se on julmaa - mutta niin elämä on meille kaikille valon pilkahduksien välissä.

Minä haluaisin hallita, mutta tiedän sen olevan väärin ja järkyttävän tasapainoa. Dominoiminen ja johtaminen taas ovat hallitsemisen välikappaleita. Ihmiset kuvittelevat, että tarvitsemme hallitsemista ja johtamista, mutta emme hallitse edes omaa itseämme. Jos osaisimme, olisiko meillä parempi olla? Vahvintakin hallitsijaa johtaa kaikesta huolimatta pelko. Mitä enemmän kuvittelee omistavansa, sitä enemmän menettää, koska mammonaa ja ihmisiä ei voi todellisuudessa omistaa.

Se ajaa meidät hulluiksi. Tieto siitä, että meitä jahdataan. Jokaisen korttelin kulmalla ja kotonamme. Meitä ei revi palasiksi yksikään kotiimme murtautuva varas tai huumehörhö kadulla, Meidät repii palasiksi pelko hallinnan menettämisestä. Siksi kuolema on pelottavaa. Sitä ei voi millään tavalla hallita.

Yrittävätkö maailman rikkaat vain käydä kauppaa kuoleman kanssa, uhmata sitä ja yrittää ostaa itselleen mielenrauhan pelkoa hallitakseen? Jos rakkautta ei voi rahalla saada, voiko saada mielenrauhaakaan? Ja kuten jokainen kallisarvoinen esinekin, rakkauskin vain lisää pelon tunnetta. Silti samaan aikaan pelko ilman rakkautta elämisestä ja rakastamisesta ovat molemmat yhtä tuskaisia. Mutta joku viisas keksi sanoa tehdäkseen asiat meille helpommiksi, että on parempi olla rakastanut ja menettänyt kuin se, ettei olisi koskaan rakastanut.

Maailma on niin suuri, että on hulluutta kuvitella olevansa keskipisteenä jollekin niin isolle asialle. Ihmiset ovat sitä mieltä, että he ovat itse maailman viisaimpia ja kykeneväisimpiä olentoja koko universumissa. Silti ihmisen suuruus ja hänen mahdollisuutensa vaikuttaa ovat häviävän pienet. Yksi tsunami pyyhkäisee tieltään suuria kaupunkeja jo muutamissa minuuteissa. Mitä asiaa meillä olisi avaruuden muille olennoille tai muihin galakseihin (kuin korkeintaan uteliaisuutemme), kun emme voi hallita edes meitä kaikkialla ympäröivää vettä ja estää sitä tuhoamasta kaikkea, minkä olemme koskaan rakentaneet? Emme voi vaikuttaa mannerlaattojen liikkeisiin allamme. Emme voi vaikuttaa auringon toimintaan tai maan kiertorataan. Palapelin osat ovat täysin jonkun muun käsissä kuin meidän.

Ja jos emme voi vaikuttaa oman maailmamme toimintaan, kuinka paljon voimme vaikuttaa oman elämämme kiertokulkuun? Onko maapallo ja avaruus syntynyt pelkän sattuman varassa?

Voimmeko ylipäätään odottaa merkitystä jollekin, minkä merkitystä emme voi koskaan tulla ymmärtämään?

Olet nainen eli automaattisesti raiskaaja, murhaaja ja sika

Olen ihmetellyt vuosia sitä miten helposti ja rohkeasti nuoret naiset uskaltavat miehiä lähestyä. Nykyään olen kuitenkin tajunnut, että naisten miespelko on yleisempää kuin olen alun perin luullut. Monet itsestään vahvan ja itsenäisen kuvan antavat, ”en tarvitse ketään enkä varsinkaan miestä vierelleni”-asenteella varustetut naiset, piiloutuvat usein oman miespelkonsa taakse. Loput saattavat sitten oikeasti tarkoittaakin sanojaan – kirjaimellisesti.

Mutta nyt emme puhu siitä, kuka tarkoittaa ja mitä. Me puhumme siitä, miten yleiset käsitykset vaikuttavat suhtautumiseemme asioihin, joiden pitäisi muuten olla täysin itsestäänselviä. Mies on aikamme hallitsemisen, itsevarmuuden ja voiman symboli. Nainen vain täydentää kuviota olemalla se hallittu kotivaimo, joka paistattelee miehensä suosion varjossa haavoittuvaisena ja hemmoteltuna prinsessana.

Tässä vaiheessa ylifanaattinen feministi tunkee nenänsä oven raosta sisälle ja huutaa: ”Miehet ovat sikoja, raiskaajia ja murhaajia! Minä en aio olla hellan ja nyrkin välissä koko elämääni!” (Naiivina naishenkilönä en ole ikinä kuvitellut, että feministit voisivat oikeasti väittää sellaista, mutta miespuolinen ystäväni lähetti minulle jokin aika sitten kasan amerikkalaisten feministien videoita ja putosin pilvilinnoistani jälleen asfalttiin.) Mitäpä voisi sitten siinä vaiheessa feministille sanoa? Hei, ei sinun tarvitse elää elämääsi nyrkin ja hellan välissä. Voit aina lähteä kävelemään, koska tosissaan, 2015-luvun Suomessa voit kyllä päättää omista asioistasi ihan itse. Et tarvitse sinua hakkaavan miehesi siunausta kaikkiin elämäsi päätöksiin – niin helppoa ja yksinkertaista se on. On täysin turhaa jäädä ruikuttamaan, ettet voisi asialle yhtään mitään. Pärjäät yhtä hyvin, jos et jopa paremminkin, ilman sellaista miestä, jonka seurasta jatkuvasti vain kärsit. Äläkä nyt piiloudu sen taakse, että olet haavoittuvainen pieni kultakimpale, joka kyllä kesyttää miehensä jossakin vaiheessa taas yhtä kunnolliseksi kuin mitä se oli suhteen alussakin. Ei se siitä kuitenkaan muutu, joten ole hyvä ja lähde, jos et halua katua vielä keski-ikäisenäkin kantturana, että tulipa valittua äijä huonosti.

Pointti on se, että kaikki miehet eivät ole yhtälaisia sikoja kuin se kaljaa joka päivä kittaava, ruma ja mahaansa raapiva läskikasa runkkaamassa sohvallasi, kun sinunkaan reitesi eivät hänelle enää aukene – mutta, jos siltikin päätät jäädä, ole hyvä ja kärsi, koska se on täysin sinun oma valintasi. Ja lopeta jo se turha uikutus siitä, että kaikki miehet ovat aina samanlaisia. Et aivan varmasti sanoisi niin omastakaan sukupuolestasi, koska tiedät kyllä totuuden typerästä väitteestäsi.

En puhu feministejä vastaan, mutta useimpien feministien yleisesti viljelemä käsitys miesten huonommuudesta (naisten asemaa korostaakseen miesten kustannuksella) on täysin väärin. Itsensä tunteva ja itseään arvostava nainen tietää kyllä sanomattakin, että hänen ei tarvitse pönkittää omaa arvoaan kenenkään muun kustannuksella, vaikka kyseessä olisikin yhteiskunnan silmillä katsottuna ”se naista aina paljon vahvempi mies.” Jos feministit ajaisivat sanomansa mukaan täydellistä tasa-arvoa naisen ja miehen välillä, he tekisivät sen kenenkään arvoa loukkaamatta tai halventamatta vain sen takia, että joku nyt sattuu olemaan mies – ja varsinkin yleistämättä puolta maailman ihmisistä murhaajiksi ja raiskaajiksi, koska yhtälailla samaa tekevät tässä maailmassa naisetkin. Toisesta näkökulmasta katsottuna feministien kunniaksi voisi toisaalta sanoa sen, että naisten on turha sanoa, ettei feministejä oltaisi koskaan tässä maailmassa tarvittu, koska milläpä lipukkeella ilman heidän työtään äänestäisit vaaleissa ja pääsisit vaikuttamaan edes välillisesti maasi asioihin? Niinpä, et kyllä yhtään millään. Silti kokonaisuutena näen, että näitä aggressiivisia ja kiihkomielisiä naisten oikeuksien puolesta huutajia voitaisiin tarvita samanlaisella aktiviteetilla varustettuna muualla maailmassa, kun Suomessa asiat alkavat jo sukupuolten välisten tasa-arvon kohdalla olla melkoisen hyvällä mallilla, jos nyt sitä kuuluisaa naisen euroa ei oteta huomioon. Senttien venyttämisestä tuntuu itsestäni turhalta keskustella sen rinnalla, että monet miljoonat naiset Suomen ulkopuolella oikeasti ovat täysin alistetussa asemassa omiin miehiinsä nähden.

No, palataanpa feministeistä takaisin varsinaiseen asiaan. Useasti miespelko tuntuu naisilla johtuvan juuri siitä syystä, että yläkoulun puolella se ilkeä poikalauma on haukkunut koko kouluajan rumaksi ja läskiksi sekä saanut kuvittelemaan, ettei haavottuvainen ja kaikkensa miehiä hurmatakseen yrittävä tyttö ikinä tule saamaan ketään vierelleen. Samassa kuvitellaan, että poikien välinen ”kahnaus” sekä ilkkuminen olisivat niitä poikien muka hauskoja juttuja, mihin ei oikeastaan tarvitse puuttua mitenkään, koska huumoriahan se vain on. Ikään kuin poikia ei koskaan kiusattaisi koulussa – ja mikä on vielä pahempaa, on se, että miespuolinen nuori harvemmin kertoo tuntemuksistaan kiusaamisen suhteen kenellekään, mikä saa kuitenkin hänet tuntemaan aivan samoin kuin ne kiusatut tytötkin tuntevat. Moni tyttö voi käpertyä itkemään kaverinsa kainaloon tai rientää opettajan puheille, mutta voisi kuvitella, että yleistyneiden käsityksen vuoksi miesten tunnekylmyydestä ja itsevarmuudesta harvempi poika koskaan menee vollottamaan muulle jätkäporukalle siitä, että häntä kiusataan. Jos kiusataan, niin pojan on se luonnollisesti kestettävä kuin miehen. Naista ei sama velvoite koske, koska hän on ikään kuin helpommin haavoittuva olento, mikä on tietysti pelkkää harhaa. Aivan kuin miehen kehoon syntyneellä kaverilla ei olisi tunteita ollenkaan, toisin kuin naisilla niitä onkin sitten muille jaettavaksi asti.

Tottakai moni nainen pelkää miehiä, mutta niin moni mieskin pelkää naisia. Kyse on aina enemmän yksilöstä kuin sukupuolesta, vaikka selviä sukupuolten välisiä eroja olisikin olemassa. Enemmän käyttäytymistämme ja muovautumistamme ”naisen ja miehen rooleihin” pakottavat yleistyneet käsitykset siitä, miten meidän tulisi millaisenkin jalkovälin kanssa käyttäytyä ja kohdella muita ihmisiä. On hyvin yleispätevää, että moni nainen toteaa, ettei miehille mikään kelpaa, mutta ei kyllä kelpaa miesten mielestä naisillekaan. Molemmat sukupuolet ovat täysin jumissa yleisten käsitystensä kanssa siitä, millaisessa maailmassa se toinen sukupuoli mahtaa elää. Voi olla olemassa miesten ja naisten maailma, mutta loppupeleissä vierekkäin seisovat vain kaksi sukupuoletonta sielua, joihin vaikuttavat enemmän heidän omat henkilökohtaiset näkemyksensä ja tunteensa kuin heidän ulkomuotonsa.

Samalla tavalla yleistyksemme sukupuolirooleista pätee parisuhteisiinkin. Nainen usein ikään kuin olettaa, että mies kantaisi hänelle kukkasia ja pitäisi häntä kuin kuningatartaan, mutta älä odota, että kenelläkään olisi velvollisuutta kohdella sinua kuin kuningatarta, jos itse kohtelet miestä kuin kuninkaallista orjaasi. Samaan syssyyn prinsessakohtelua odottaessasi voit miettiä miten itse yllättäisit miehesi, koska yllätys, yllätys – heilläkin on tunteet ja hekin saattavat yliajatella asioita, joten ongelmanne ovat aivan samanlaisia, kunhan vain laskette sukupuolia toisistaan erottavat harhauskomukset pois väliltänne. Jos miehesi kantaa sinulle kukkia ja suklaarasioita säännöllisin väliajoin, yllätä hänetkin jollain, mistä hän saattaisi pitää – vaikkapa viemällä niitä kukkasia vastaiskuna hänelle, jos et tosissasi muuta keksi. Tärkeintä on, ettet pidä itsestäänselvyytenä omaa kumppaniasi, koska jos tosissasi häntä rakastat, teet kyllä mitä tahansa hänen eteensä, olipa hän nyt mitä sukupuolta tahansa tai sitten ei mitään sukupuolta alkuunkaan.

Ajatelkaa yläpäällänne enemmän kuin alapäällänne, älkääkä olettako, että mieskään ajattelisi pelkästään alapäällään, vaikka jotkut niin väittävätkin. Jos olet nainen, joka uskoo, että mies lähestyy sinua aina vain sinut iskeäkseen, herää tähän todellisuuteen, kyllä naisen ja miehen välillä voi olla ihan pelkkää ystävyyttäkin sekä baarissa jutustelua. Ei aina tarvitse ajatella kaikkea pelkän seksuaalisuuden perusteella, vaikka aihe itsessään ihmisiä kovasti kiinnostaakin.

Ja nyt enimmäkseen naiset: Älkää ripustautuko uhrin asemaan, älkääkä ikinä käyttäkö sitä hyväksenne. Miehellänne saattaa olla kovat nyrkit, mutta teillä on kovat kielenne – ja järkenne. Se on annettu teille aseeksenne, jos mies rupeaa käymään päällenne, mutta pitäkää visusti mielessänne, että kielenne voi jättää myös pysyviä arpia kenen tahansa mieleen - et ole puhdas pulmunen tai erityisasemassa parisuhteessasi vain siksi, että olet nainen. Ei fyysinen heikkous tarkoita sitä, että olisit silti mikään ruumis, joka ei pysty millään tavalla puolustautumaan kumppaniltasi.

Kuten sanoin, teillä on täydet mahdollisuudet päättää nykyajan Suomessa mitä elämältänne haluatte ja miten haluatte, täysin ilmankin miestenne tai naistenne hyväksyntää. Kummankaan sukupuolen ei tarvitse elää vastakkaista sukupuolta miellyttääkseen millään tavalla. Te itse luotte sukupuoliroolit ja pidätte niitä yllä, muistakaa siis katsoa peiliin, kun menette yleistämään ”naisten olevan tällaisia ja miesten tuollaisia.” 

Koska eihän se koko totuus vielä siinä kumminkaan ole.

-----------

Huomaathan ennen kommentointia, että tämä blogipostaus ei liity pelkästään feminismiin ja joidenkin aatteen kannattajien eli joidenkin feministien omalla käyttäytymisellään luomiin käsityksiin sukupuolten välisistä eroista, vaikka alussa feministeistä puhutaankin negatiiviseen sävyyn. Jos olet oikein tarkka, voit huomata blogimerkinnän olevan yhtä moniääninen kuin yleiset käsityksetkin sukupuolten välisistä eroista nykyään ovat.

Blogipostauksen tarkoituksena ei siis ole yleisesti ottaen mustamaalata feminismin aatetta tai kaikkia maailman feministejä, vaan enemmänkin pohtia ihmisten käsityksiä siitä, miten molempien sukupuolien edustajat toisiaan yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna kohtelevat.

Musiikki ei olekaan "vain musiikkia"

Ihmisten varmasti yksi kulutetuimmista argumenteista kuuluu, että makuasioista ei voi kiistellä. Ei pidä paikkaansa. Mistä muustakaan voisimme kiistellä lyhyen elämämme aikana? Musiikki ja sen kuuntelu ovat monille veren sekä hengen suurimpia kysymyksiä. Musiikkimaun sanotaan kertovan ihmisestä itsestään paljon. Musiikki vaikuttaa meihin ja asemaamme ihmisten joukossa enemmän kuin ensi-istumalta kykenemme sisäistämään. Musiikki asettaa meille tavoitteita, luo yhteiskunnallisia arvoja, muuttaa elämänkatsomustamme, tuo uusia tuttuja ja karkoittaa ihmisiä ympäriltämme sekä vaikuttaa usein ulkonäköömme. 

Musiikki on harvoin vain musiikkia. Kaikella musiikilla on oma sanomansa ja muut ihmiset luovat sitä meidän kuultavaksemme. Toisille se on työ, joillekin intohimo ja kolmansille se tarjoaa mahdollisuuksia kehittää omaa itseään. Tämä onkin asia, joka opitaan jo psykologian ensimmäisillä tunneilla: Mashlowin tarvehierarkiakin kertoo meille, että ihmisen suurimpana päämäärä aina nälän ja janon tyydyttämisen jälkeen on "itsensä toteuttaminen." Musiikin tuottaminen ja sen kuuntelu ovat juuri niitä asioita, joissa viimeinen pykälä työntyy erityisen kirkkaasti esille.

Moni meistä, etenkin nuoriso, kuuntelee pelkkiä radiohittejä tullakseen hyväksytyiksi koulussa sekä perheen ja sukulaisten kesken. Moni ei myöskään jaksa perehtyä tarpeeksi muuhun musiikilliseen tarjontaan, koska heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta - vai missä piilee todellinen syy asiaan? Radiossa soi tietenkin kaikenlaista; on satoja eri kanavia, yhdeltä soi rockia, toiselta iskelmää ja kolmannelta pelkkää poppia. Siitä huolimatta voimme yleistää, että suurinosa etenkin teinien suosimista radiohiteistä koostuu yhtä tyhjänpäiväisestä sanomasta kuin seksi, huumeet, alkoholi ja party all night long. Iskelmäkanavalle siirryttäessä Jenni Vartiainen ja Suvi Teräsniska hoilottavat rakkauden kipeydestä sekä kuolemasta. Radion toimittajat heittävät läppää päivän kuumimmista aiheista ja yrittävät saada kaiken mainonnan seasta äänensä kuuluviin, jotta kanava saisi lisää kuuntelijoita - edes vahingossa.

Kuinka usein pysähdymme miettimään, mikä on niiden laulujen todellinen sanoma, jotka me kaikki tiedämme? Koko Suomen kansa kuuntelee suurimmaksi osaksi samaa musiikkia ja lauluja toistolla kaikilta kanavilta päivästä toiseen. Onko todellista sanomaa olemassakaan vai onko helppo käsitellä arkipäivässä vain niitä asioita, jotka ovat jo entuudestaan tuttuja meille kaikille kuten rakkauden kaipuu tai humalassa riehuminen koko yön? Ja jälleen kerran seksi vie ja taksi tuo, jotta päästään rellestämään umpituutissa vähän lisää pitkin maita ja mantuja. 

Radio luo meille mielikuvia siitä, mitä meidän pitäisi kuunnella ja mikä on normaalia. Se luo paineita myös niille, jotka eivät kuuntele sitä musiikkia, mitä radiosta kaikki muut kuulevat jokainen päivä. Itse lopetin radion kuuntelemisen päästyäni alakoulusta. Sitä ennen osasin kaikki Voicen kuumimmat listahitit ulkoa enkä tehnyt juuri muuta kuin istuin tuijottamassa Voicen musiikkikanavaa. Moni musiikkivideo on syöpynyt verkkokalvolleni ikuisiksi ajoiksi, mutta vuonna 2009 havahduin täysin massasta poikkeavaan videoon Voicen kanavalla. Kyseessä oli japanilainen An Cafe, kappaleellaan AROMA.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi luonnollisesti ilmaisutavan erilaisuuteen. Radiohittejä kuunneltuani huomasin heti, että luotaantyöntävän päällekkäinen taustamusiikki, outo kieli sekä pienet japanilaiset (tyttömäiset) miehet eivät olleet aivan sitä, mitä kanavalta odotin. En saanut niin erottuvaa musiikkivideota tungettua mihinkään tietämääni ryhmään, mutta otin kappaleen nimen silti ylös ja pakenin Youtubeen. Toisen kuuntelukerran jälkeen minun täytyi olla itselleni rehellinen ja todeta, että itseasiassa jopa pidin kappaleesta. Aiemmin ystäväni oli tajuamattani näyttänyt samalta yhtyeeltä videon, jota olin tutkiskellut inhoavana hänen ponnekkaiden kommenttiensa ohjailemana: "Katso nyt, miten ruma mies! Kuuntele nyt, miten kamala ääni!"

Epäilen, että reaktioni johtui silloin vain niin sanotusta tottumattomuudesta. Tuomitsin vain yhden kappaleen ja videon perusteella koko musiikkigenren, josta en tiennyt edes tulevani pitämään myöhemmin. Rohkenen myöskin epäillä, että reaktioni oli pelkoa siitä, etten kuuluisi enää ns. "niiden hyväksyttyjen"-joukkoon, jos edes kuuntelisin tälläistä musiikkia. Kukapa olisi halunnut olla outo ja vielä omistaa kaikkien muiden mielestä luokan huonoimman musiikkimaun? 

Myöhemmin rupesin pitämään visusti kuulokkeita korvillani, jotta kukaan ei olisi saanut tietää millaisesta musiikista oikeasti pidin. En voinut jakaa sitä kenenkään kanssa, enkä edes uskaltanut. Muita miellyttääkseni jatkoin lähinnä muodon vuoksi radion kuuntelua, jotta tietäisin, mikä milloinkin oli päivän kuumin puheenaihe. Yläasteelle siirryttyäni sain muutaman hassun ystävän, jotka olivat myös innostuneita japanilaisista rock-yhtyeistä. Lopulta, kun tämä seikka alkoi näkyä pukeutumisessamme, se alkoi kiristää välejämme koko luokan sekä pienen ryhmämme välillä. Me emme olleet sellaisia, "normaaleja koululaisia", jotka kuuntelivat radiohittejä ja antoivat sen näkyä ulospäin harmaaseen massaan sulautumisena. Me olimme outoja - niitä outoja tytttöjä, joita myös kiusattiin.

Vuosien saatossa moni tuttavani on lopettanut samaisen tarinan takia omien lempigenrejensä kuuntelun, koska ne eivät ole olleet suosittuja tai yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä yhtyeitä erilaisuutensa vuoksi. Sen vuoksi myös ystäviä on ollut haastavaa hankkia, jos on näyttänyt heidän silmiinsä liian "omituiselta". Väärä hiusväri, pukeutuminen, lävistykset tai tummempi meikki ovat saaneet muut kaikkoamaan nopeasti ympäriltä, vaikka itse sitä ei aina heti olekaan ymmärtänyt. Paineen kohdistuessa kuitenkin meihin itseemme, ymmärrämme jossakin vaiheessa yhteiskunnallisen hyväksynnän realiteetit: Kestä vieroksunta tai ole normaali - tai toisinsanoen, ole kuten kaikki muutkin. 

Mutta vain harvat kestävät muiden vieroksuntaa vuodesta toiseen - joten mitä jää jäljelle? 

Joudun siis korostamaan, että sama ilmiö ei luonnollisesti ole kohdistunut vain japanilaisesta musiikista diggaaviin ihmisiin, vaan useampi muukin rajusti valtavirrasta erottuva musiikkigenre joutuu edelleen painimaan täysin saman ongelman parissa. On olemassa stereotyyppisiä käsityksiä esimerkiksi screamo-yhtyeiden kuuntelijoista (ns. "itseään satuttavat emot"), goottirockin kuuntelijoista (ns. "nahkaan pukeutuvat saatananpalvojat"), punkin kuuntelijoista (ns. "mummonhakkaaja narkkarit", sietääkin varoa!) jne. Eikä kunnon rokkimimmejä oteta töihin, koska tupakka haisee ja lävistykset sekä tatuoinnit ovat selkeä merkki korkeamman rikollisuuden harrastamisesta. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että musiikkimaun näkymisen takia kuuluu Helvetin enkeleihin tai on juuri päässyt lusimasta hyvässä lykyssä viimeistä vuottaan viattoman ihmisen murhasta.

Siitä huolimatta ihmiset näkevät vaivaa sen eteen, että he saisivat yhteiskunnallisesti luvan näyttää siltä miltä näyttävät. Tietyt musiikkigenret ovat saattaneet kiihottaa ihmisiä myös kapinoimaan yhteiskunnan normeja vastaan, mutta tavallisen rivikuuntelijan joukossa oletus anarkiasta yhteiskunnan auktoriteetteja kohtaan on harvemmin mitenkään todistettavissa. Kapinoimisen sijaan musiikki tuo meistä monille läpi elämän kestäviä elämyksiä konserttien, ulkonäöllisen erottautumisen kuin monen muunkin asian ohella.

Joten, "makuasioista ei voi kiistellä", mutta ilmeisesti silti voi. On ikävää, että on olemassa yleistys, jonka mukaan aina jonkun tietyn musiikkigenren diggaajat ovat hieman päästään vajaita ja omituisia. Olisiko aika lopettaa idiotismi ja antaa mahdollisuus sillekin musiikille, mihin ei vain ole kunnolla ehtinyt ennen tutustua? Vai onko järkevämpää tuomita etukäteen jonkun ulkomuodon perusteella musiikki, mistä saattaisi löytyä jonkinlainen kuunteluelämys itsellekin?

Nyt kirjoitukseni lopussa, ollakseni rasittava pilkunviilaaja ja korjatakseni stereotyyppisia yleistyksiä omaan lempigenreeni liittyen, selvennän muutamia perusasioita japanilaisen musiikin kuuntelusta noin yleensä.

1. "Japanin kieli on outoa, enkä ymmärrä sanoja - miten voit kuunnella kappaleita, joiden merkitystä et ymmärrä?"

Kuuluukin kysymys: Kuinka usein suomennat päässäsi ne seksistä tai alkoholista kertovat radiohitit, joissa ei ole sen enempää päätä eikä häntää, vaikka ymmärtäisitkin sanat? Ja kuinka monta kertaa olet jäänyt käännöstäsi vaille, jos et ole ymmärtänyt kyseisen kappaleen sanoja pelkästään korvakuulolta? ... Sitähän minäkin.

Älä viitsi esittää ensin laiskaa ja sitten vielä tyhmääkin.

2. "Japanilaista rokkia ei ole olemassa ja kaikki japanilainen musiikki kuulostaa samalta, Japanissa on vain yksi musiikkilaji, onko Japanissa muutakin musiikkia kuin huilunsoitto ja triangelit..."

Taas kerran: Tekevätkö mielestäsi suomalaiset pelkästään yhden genren musiikkia? Kuulostaako kaikki suomalainen musiikki aina samalta? Näyttävätkö kaikki suomalaiset muusikot pelkästään oudoilta? Jo pelkästään japanilaisen "rock"-genren sekaan mahtuu valtavasti erilaisia musiikkikokeiluja laidasta laitaan - ja kun puhutaan itsessään tiettyjen suomalaisten nuorien suosimasta "jrock"-genrestä (myös katukuvassa näkyneestä), voit huviksesi lähteä vertailemaan muunmuassa näitä yhtyeitä: Dir en Grey ja An Cafe.

 3. "Japanilaiset muusikot näyttävät pelkästään naisilta tai muuten vaan oudoilta."

Käytä aikaasi korkeintaan minuutin verran ja katso seuraavat linkit, jotka edustavat japanilaisen musiikin "visual kei"-tyylin erilaisia alagenrejä: lynch., the GazettE, aicle., X Japan, exist trace, D=OUT .... (Ja näistä X Japan on saanut alunperin vaikutteensa eurooppalaisesta glam rockista.)

4. "Japanilaiset eivät laula edes englanniksi, mitä teen...??"

Jos japanin kieli kuulostaa ylitsepääsemättömältä, tässä on ratkaisu asiaan. Kaikki japanilaisetkaan yhtyeet eivät laula pelkästään japaniksi laulujaan, joten ole huoleti - jos olet liian laiska hakemaan käännöksiä ja haluat ymmärtää sanoman heti, kuuntele muunmuassa nämä kappaleet läpi: ONE OK ROCK - The Beginning, Miyavi - Let Go ja VAMPS - TROUBLE.


Näin minäkin olen yksi stereotyyppinen ernu, joka ei poikkea massasta lopultakaan niin kovin paljoa kuin voisi kuvitella - ainoastaan musiikkimakunsa takia. Tosin, aivan stereotyyppinen "japaniernu" en silti ole, koska en tee pahoja ulkonäköni takia yöpimeässä enkä huutele satunnaisia sanoja japaniksi pitkin katuja.

Että jospa me kaikki vaan eläisimme sulassa sovussa ja lopettaisimme kiistelemästä makuasioista.

Sekä antaisimme mahdollisuuden kaikelle sille, mitä ystävämmekin rakastavat. Niin saat todennäköisimmin hyväksynnän myös itsellesi.