Olet nainen eli automaattisesti raiskaaja, murhaaja ja sika

Olen ihmetellyt vuosia sitä miten helposti ja rohkeasti nuoret naiset uskaltavat miehiä lähestyä. Nykyään olen kuitenkin tajunnut, että naisten miespelko on yleisempää kuin olen alun perin luullut. Monet itsestään vahvan ja itsenäisen kuvan antavat, ”en tarvitse ketään enkä varsinkaan miestä vierelleni”-asenteella varustetut naiset, piiloutuvat usein oman miespelkonsa taakse. Loput saattavat sitten oikeasti tarkoittaakin sanojaan – kirjaimellisesti.

Mutta nyt emme puhu siitä, kuka tarkoittaa ja mitä. Me puhumme siitä, miten yleiset käsitykset vaikuttavat suhtautumiseemme asioihin, joiden pitäisi muuten olla täysin itsestäänselviä. Mies on aikamme hallitsemisen, itsevarmuuden ja voiman symboli. Nainen vain täydentää kuviota olemalla se hallittu kotivaimo, joka paistattelee miehensä suosion varjossa haavoittuvaisena ja hemmoteltuna prinsessana.

Tässä vaiheessa ylifanaattinen feministi tunkee nenänsä oven raosta sisälle ja huutaa: ”Miehet ovat sikoja, raiskaajia ja murhaajia! Minä en aio olla hellan ja nyrkin välissä koko elämääni!” (Naiivina naishenkilönä en ole ikinä kuvitellut, että feministit voisivat oikeasti väittää sellaista, mutta miespuolinen ystäväni lähetti minulle jokin aika sitten kasan amerikkalaisten feministien videoita ja putosin pilvilinnoistani jälleen asfalttiin.) Mitäpä voisi sitten siinä vaiheessa feministille sanoa? Hei, ei sinun tarvitse elää elämääsi nyrkin ja hellan välissä. Voit aina lähteä kävelemään, koska tosissaan, 2015-luvun Suomessa voit kyllä päättää omista asioistasi ihan itse. Et tarvitse sinua hakkaavan miehesi siunausta kaikkiin elämäsi päätöksiin – niin helppoa ja yksinkertaista se on. On täysin turhaa jäädä ruikuttamaan, ettet voisi asialle yhtään mitään. Pärjäät yhtä hyvin, jos et jopa paremminkin, ilman sellaista miestä, jonka seurasta jatkuvasti vain kärsit. Äläkä nyt piiloudu sen taakse, että olet haavoittuvainen pieni kultakimpale, joka kyllä kesyttää miehensä jossakin vaiheessa taas yhtä kunnolliseksi kuin mitä se oli suhteen alussakin. Ei se siitä kuitenkaan muutu, joten ole hyvä ja lähde, jos et halua katua vielä keski-ikäisenäkin kantturana, että tulipa valittua äijä huonosti.

Pointti on se, että kaikki miehet eivät ole yhtälaisia sikoja kuin se kaljaa joka päivä kittaava, ruma ja mahaansa raapiva läskikasa runkkaamassa sohvallasi, kun sinunkaan reitesi eivät hänelle enää aukene – mutta, jos siltikin päätät jäädä, ole hyvä ja kärsi, koska se on täysin sinun oma valintasi. Ja lopeta jo se turha uikutus siitä, että kaikki miehet ovat aina samanlaisia. Et aivan varmasti sanoisi niin omastakaan sukupuolestasi, koska tiedät kyllä totuuden typerästä väitteestäsi.

En puhu feministejä vastaan, mutta useimpien feministien yleisesti viljelemä käsitys miesten huonommuudesta (naisten asemaa korostaakseen miesten kustannuksella) on täysin väärin. Itsensä tunteva ja itseään arvostava nainen tietää kyllä sanomattakin, että hänen ei tarvitse pönkittää omaa arvoaan kenenkään muun kustannuksella, vaikka kyseessä olisikin yhteiskunnan silmillä katsottuna ”se naista aina paljon vahvempi mies.” Jos feministit ajaisivat sanomansa mukaan täydellistä tasa-arvoa naisen ja miehen välillä, he tekisivät sen kenenkään arvoa loukkaamatta tai halventamatta vain sen takia, että joku nyt sattuu olemaan mies – ja varsinkin yleistämättä puolta maailman ihmisistä murhaajiksi ja raiskaajiksi, koska yhtälailla samaa tekevät tässä maailmassa naisetkin. Toisesta näkökulmasta katsottuna feministien kunniaksi voisi toisaalta sanoa sen, että naisten on turha sanoa, ettei feministejä oltaisi koskaan tässä maailmassa tarvittu, koska milläpä lipukkeella ilman heidän työtään äänestäisit vaaleissa ja pääsisit vaikuttamaan edes välillisesti maasi asioihin? Niinpä, et kyllä yhtään millään. Silti kokonaisuutena näen, että näitä aggressiivisia ja kiihkomielisiä naisten oikeuksien puolesta huutajia voitaisiin tarvita samanlaisella aktiviteetilla varustettuna muualla maailmassa, kun Suomessa asiat alkavat jo sukupuolten välisten tasa-arvon kohdalla olla melkoisen hyvällä mallilla, jos nyt sitä kuuluisaa naisen euroa ei oteta huomioon. Senttien venyttämisestä tuntuu itsestäni turhalta keskustella sen rinnalla, että monet miljoonat naiset Suomen ulkopuolella oikeasti ovat täysin alistetussa asemassa omiin miehiinsä nähden.

No, palataanpa feministeistä takaisin varsinaiseen asiaan. Useasti miespelko tuntuu naisilla johtuvan juuri siitä syystä, että yläkoulun puolella se ilkeä poikalauma on haukkunut koko kouluajan rumaksi ja läskiksi sekä saanut kuvittelemaan, ettei haavottuvainen ja kaikkensa miehiä hurmatakseen yrittävä tyttö ikinä tule saamaan ketään vierelleen. Samassa kuvitellaan, että poikien välinen ”kahnaus” sekä ilkkuminen olisivat niitä poikien muka hauskoja juttuja, mihin ei oikeastaan tarvitse puuttua mitenkään, koska huumoriahan se vain on. Ikään kuin poikia ei koskaan kiusattaisi koulussa – ja mikä on vielä pahempaa, on se, että miespuolinen nuori harvemmin kertoo tuntemuksistaan kiusaamisen suhteen kenellekään, mikä saa kuitenkin hänet tuntemaan aivan samoin kuin ne kiusatut tytötkin tuntevat. Moni tyttö voi käpertyä itkemään kaverinsa kainaloon tai rientää opettajan puheille, mutta voisi kuvitella, että yleistyneiden käsityksen vuoksi miesten tunnekylmyydestä ja itsevarmuudesta harvempi poika koskaan menee vollottamaan muulle jätkäporukalle siitä, että häntä kiusataan. Jos kiusataan, niin pojan on se luonnollisesti kestettävä kuin miehen. Naista ei sama velvoite koske, koska hän on ikään kuin helpommin haavoittuva olento, mikä on tietysti pelkkää harhaa. Aivan kuin miehen kehoon syntyneellä kaverilla ei olisi tunteita ollenkaan, toisin kuin naisilla niitä onkin sitten muille jaettavaksi asti.

Tottakai moni nainen pelkää miehiä, mutta niin moni mieskin pelkää naisia. Kyse on aina enemmän yksilöstä kuin sukupuolesta, vaikka selviä sukupuolten välisiä eroja olisikin olemassa. Enemmän käyttäytymistämme ja muovautumistamme ”naisen ja miehen rooleihin” pakottavat yleistyneet käsitykset siitä, miten meidän tulisi millaisenkin jalkovälin kanssa käyttäytyä ja kohdella muita ihmisiä. On hyvin yleispätevää, että moni nainen toteaa, ettei miehille mikään kelpaa, mutta ei kyllä kelpaa miesten mielestä naisillekaan. Molemmat sukupuolet ovat täysin jumissa yleisten käsitystensä kanssa siitä, millaisessa maailmassa se toinen sukupuoli mahtaa elää. Voi olla olemassa miesten ja naisten maailma, mutta loppupeleissä vierekkäin seisovat vain kaksi sukupuoletonta sielua, joihin vaikuttavat enemmän heidän omat henkilökohtaiset näkemyksensä ja tunteensa kuin heidän ulkomuotonsa.

Samalla tavalla yleistyksemme sukupuolirooleista pätee parisuhteisiinkin. Nainen usein ikään kuin olettaa, että mies kantaisi hänelle kukkasia ja pitäisi häntä kuin kuningatartaan, mutta älä odota, että kenelläkään olisi velvollisuutta kohdella sinua kuin kuningatarta, jos itse kohtelet miestä kuin kuninkaallista orjaasi. Samaan syssyyn prinsessakohtelua odottaessasi voit miettiä miten itse yllättäisit miehesi, koska yllätys, yllätys – heilläkin on tunteet ja hekin saattavat yliajatella asioita, joten ongelmanne ovat aivan samanlaisia, kunhan vain laskette sukupuolia toisistaan erottavat harhauskomukset pois väliltänne. Jos miehesi kantaa sinulle kukkia ja suklaarasioita säännöllisin väliajoin, yllätä hänetkin jollain, mistä hän saattaisi pitää – vaikkapa viemällä niitä kukkasia vastaiskuna hänelle, jos et tosissasi muuta keksi. Tärkeintä on, ettet pidä itsestäänselvyytenä omaa kumppaniasi, koska jos tosissasi häntä rakastat, teet kyllä mitä tahansa hänen eteensä, olipa hän nyt mitä sukupuolta tahansa tai sitten ei mitään sukupuolta alkuunkaan.

Ajatelkaa yläpäällänne enemmän kuin alapäällänne, älkääkä olettako, että mieskään ajattelisi pelkästään alapäällään, vaikka jotkut niin väittävätkin. Jos olet nainen, joka uskoo, että mies lähestyy sinua aina vain sinut iskeäkseen, herää tähän todellisuuteen, kyllä naisen ja miehen välillä voi olla ihan pelkkää ystävyyttäkin sekä baarissa jutustelua. Ei aina tarvitse ajatella kaikkea pelkän seksuaalisuuden perusteella, vaikka aihe itsessään ihmisiä kovasti kiinnostaakin.

Ja nyt enimmäkseen naiset: Älkää ripustautuko uhrin asemaan, älkääkä ikinä käyttäkö sitä hyväksenne. Miehellänne saattaa olla kovat nyrkit, mutta teillä on kovat kielenne – ja järkenne. Se on annettu teille aseeksenne, jos mies rupeaa käymään päällenne, mutta pitäkää visusti mielessänne, että kielenne voi jättää myös pysyviä arpia kenen tahansa mieleen - et ole puhdas pulmunen tai erityisasemassa parisuhteessasi vain siksi, että olet nainen. Ei fyysinen heikkous tarkoita sitä, että olisit silti mikään ruumis, joka ei pysty millään tavalla puolustautumaan kumppaniltasi.

Kuten sanoin, teillä on täydet mahdollisuudet päättää nykyajan Suomessa mitä elämältänne haluatte ja miten haluatte, täysin ilmankin miestenne tai naistenne hyväksyntää. Kummankaan sukupuolen ei tarvitse elää vastakkaista sukupuolta miellyttääkseen millään tavalla. Te itse luotte sukupuoliroolit ja pidätte niitä yllä, muistakaa siis katsoa peiliin, kun menette yleistämään ”naisten olevan tällaisia ja miesten tuollaisia.” 

Koska eihän se koko totuus vielä siinä kumminkaan ole.

-----------

Huomaathan ennen kommentointia, että tämä blogipostaus ei liity pelkästään feminismiin ja joidenkin aatteen kannattajien eli joidenkin feministien omalla käyttäytymisellään luomiin käsityksiin sukupuolten välisistä eroista, vaikka alussa feministeistä puhutaankin negatiiviseen sävyyn. Jos olet oikein tarkka, voit huomata blogimerkinnän olevan yhtä moniääninen kuin yleiset käsityksetkin sukupuolten välisistä eroista nykyään ovat.

Blogipostauksen tarkoituksena ei siis ole yleisesti ottaen mustamaalata feminismin aatetta tai kaikkia maailman feministejä, vaan enemmänkin pohtia ihmisten käsityksiä siitä, miten molempien sukupuolien edustajat toisiaan yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna kohtelevat.

Musiikki ei olekaan "vain musiikkia"

Ihmisten varmasti yksi kulutetuimmista argumenteista kuuluu, että makuasioista ei voi kiistellä. Ei pidä paikkaansa. Mistä muustakaan voisimme kiistellä lyhyen elämämme aikana? Musiikki ja sen kuuntelu ovat monille veren sekä hengen suurimpia kysymyksiä. Musiikkimaun sanotaan kertovan ihmisestä itsestään paljon. Musiikki vaikuttaa meihin ja asemaamme ihmisten joukossa enemmän kuin ensi-istumalta kykenemme sisäistämään. Musiikki asettaa meille tavoitteita, luo yhteiskunnallisia arvoja, muuttaa elämänkatsomustamme, tuo uusia tuttuja ja karkoittaa ihmisiä ympäriltämme sekä vaikuttaa usein ulkonäköömme. 

Musiikki on harvoin vain musiikkia. Kaikella musiikilla on oma sanomansa ja muut ihmiset luovat sitä meidän kuultavaksemme. Toisille se on työ, joillekin intohimo ja kolmansille se tarjoaa mahdollisuuksia kehittää omaa itseään. Tämä onkin asia, joka opitaan jo psykologian ensimmäisillä tunneilla: Mashlowin tarvehierarkiakin kertoo meille, että ihmisen suurimpana päämäärä aina nälän ja janon tyydyttämisen jälkeen on "itsensä toteuttaminen." Musiikin tuottaminen ja sen kuuntelu ovat juuri niitä asioita, joissa viimeinen pykälä työntyy erityisen kirkkaasti esille.

Moni meistä, etenkin nuoriso, kuuntelee pelkkiä radiohittejä tullakseen hyväksytyiksi koulussa sekä perheen ja sukulaisten kesken. Moni ei myöskään jaksa perehtyä tarpeeksi muuhun musiikilliseen tarjontaan, koska heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta - vai missä piilee todellinen syy asiaan? Radiossa soi tietenkin kaikenlaista; on satoja eri kanavia, yhdeltä soi rockia, toiselta iskelmää ja kolmannelta pelkkää poppia. Siitä huolimatta voimme yleistää, että suurinosa etenkin teinien suosimista radiohiteistä koostuu yhtä tyhjänpäiväisestä sanomasta kuin seksi, huumeet, alkoholi ja party all night long. Iskelmäkanavalle siirryttäessä Jenni Vartiainen ja Suvi Teräsniska hoilottavat rakkauden kipeydestä sekä kuolemasta. Radion toimittajat heittävät läppää päivän kuumimmista aiheista ja yrittävät saada kaiken mainonnan seasta äänensä kuuluviin, jotta kanava saisi lisää kuuntelijoita - edes vahingossa.

Kuinka usein pysähdymme miettimään, mikä on niiden laulujen todellinen sanoma, jotka me kaikki tiedämme? Koko Suomen kansa kuuntelee suurimmaksi osaksi samaa musiikkia ja lauluja toistolla kaikilta kanavilta päivästä toiseen. Onko todellista sanomaa olemassakaan vai onko helppo käsitellä arkipäivässä vain niitä asioita, jotka ovat jo entuudestaan tuttuja meille kaikille kuten rakkauden kaipuu tai humalassa riehuminen koko yön? Ja jälleen kerran seksi vie ja taksi tuo, jotta päästään rellestämään umpituutissa vähän lisää pitkin maita ja mantuja. 

Radio luo meille mielikuvia siitä, mitä meidän pitäisi kuunnella ja mikä on normaalia. Se luo paineita myös niille, jotka eivät kuuntele sitä musiikkia, mitä radiosta kaikki muut kuulevat jokainen päivä. Itse lopetin radion kuuntelemisen päästyäni alakoulusta. Sitä ennen osasin kaikki Voicen kuumimmat listahitit ulkoa enkä tehnyt juuri muuta kuin istuin tuijottamassa Voicen musiikkikanavaa. Moni musiikkivideo on syöpynyt verkkokalvolleni ikuisiksi ajoiksi, mutta vuonna 2009 havahduin täysin massasta poikkeavaan videoon Voicen kanavalla. Kyseessä oli japanilainen An Cafe, kappaleellaan AROMA.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi luonnollisesti ilmaisutavan erilaisuuteen. Radiohittejä kuunneltuani huomasin heti, että luotaantyöntävän päällekkäinen taustamusiikki, outo kieli sekä pienet japanilaiset (tyttömäiset) miehet eivät olleet aivan sitä, mitä kanavalta odotin. En saanut niin erottuvaa musiikkivideota tungettua mihinkään tietämääni ryhmään, mutta otin kappaleen nimen silti ylös ja pakenin Youtubeen. Toisen kuuntelukerran jälkeen minun täytyi olla itselleni rehellinen ja todeta, että itseasiassa jopa pidin kappaleesta. Aiemmin ystäväni oli tajuamattani näyttänyt samalta yhtyeeltä videon, jota olin tutkiskellut inhoavana hänen ponnekkaiden kommenttiensa ohjailemana: "Katso nyt, miten ruma mies! Kuuntele nyt, miten kamala ääni!"

Epäilen, että reaktioni johtui silloin vain niin sanotusta tottumattomuudesta. Tuomitsin vain yhden kappaleen ja videon perusteella koko musiikkigenren, josta en tiennyt edes tulevani pitämään myöhemmin. Rohkenen myöskin epäillä, että reaktioni oli pelkoa siitä, etten kuuluisi enää ns. "niiden hyväksyttyjen"-joukkoon, jos edes kuuntelisin tälläistä musiikkia. Kukapa olisi halunnut olla outo ja vielä omistaa kaikkien muiden mielestä luokan huonoimman musiikkimaun? 

Myöhemmin rupesin pitämään visusti kuulokkeita korvillani, jotta kukaan ei olisi saanut tietää millaisesta musiikista oikeasti pidin. En voinut jakaa sitä kenenkään kanssa, enkä edes uskaltanut. Muita miellyttääkseni jatkoin lähinnä muodon vuoksi radion kuuntelua, jotta tietäisin, mikä milloinkin oli päivän kuumin puheenaihe. Yläasteelle siirryttyäni sain muutaman hassun ystävän, jotka olivat myös innostuneita japanilaisista rock-yhtyeistä. Lopulta, kun tämä seikka alkoi näkyä pukeutumisessamme, se alkoi kiristää välejämme koko luokan sekä pienen ryhmämme välillä. Me emme olleet sellaisia, "normaaleja koululaisia", jotka kuuntelivat radiohittejä ja antoivat sen näkyä ulospäin harmaaseen massaan sulautumisena. Me olimme outoja - niitä outoja tytttöjä, joita myös kiusattiin.

Vuosien saatossa moni tuttavani on lopettanut samaisen tarinan takia omien lempigenrejensä kuuntelun, koska ne eivät ole olleet suosittuja tai yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä yhtyeitä erilaisuutensa vuoksi. Sen vuoksi myös ystäviä on ollut haastavaa hankkia, jos on näyttänyt heidän silmiinsä liian "omituiselta". Väärä hiusväri, pukeutuminen, lävistykset tai tummempi meikki ovat saaneet muut kaikkoamaan nopeasti ympäriltä, vaikka itse sitä ei aina heti olekaan ymmärtänyt. Paineen kohdistuessa kuitenkin meihin itseemme, ymmärrämme jossakin vaiheessa yhteiskunnallisen hyväksynnän realiteetit: Kestä vieroksunta tai ole normaali - tai toisinsanoen, ole kuten kaikki muutkin. 

Mutta vain harvat kestävät muiden vieroksuntaa vuodesta toiseen - joten mitä jää jäljelle? 

Joudun siis korostamaan, että sama ilmiö ei luonnollisesti ole kohdistunut vain japanilaisesta musiikista diggaaviin ihmisiin, vaan useampi muukin rajusti valtavirrasta erottuva musiikkigenre joutuu edelleen painimaan täysin saman ongelman parissa. On olemassa stereotyyppisiä käsityksiä esimerkiksi screamo-yhtyeiden kuuntelijoista (ns. "itseään satuttavat emot"), goottirockin kuuntelijoista (ns. "nahkaan pukeutuvat saatananpalvojat"), punkin kuuntelijoista (ns. "mummonhakkaaja narkkarit", sietääkin varoa!) jne. Eikä kunnon rokkimimmejä oteta töihin, koska tupakka haisee ja lävistykset sekä tatuoinnit ovat selkeä merkki korkeamman rikollisuuden harrastamisesta. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että musiikkimaun näkymisen takia kuuluu Helvetin enkeleihin tai on juuri päässyt lusimasta hyvässä lykyssä viimeistä vuottaan viattoman ihmisen murhasta.

Siitä huolimatta ihmiset näkevät vaivaa sen eteen, että he saisivat yhteiskunnallisesti luvan näyttää siltä miltä näyttävät. Tietyt musiikkigenret ovat saattaneet kiihottaa ihmisiä myös kapinoimaan yhteiskunnan normeja vastaan, mutta tavallisen rivikuuntelijan joukossa oletus anarkiasta yhteiskunnan auktoriteetteja kohtaan on harvemmin mitenkään todistettavissa. Kapinoimisen sijaan musiikki tuo meistä monille läpi elämän kestäviä elämyksiä konserttien, ulkonäöllisen erottautumisen kuin monen muunkin asian ohella.

Joten, "makuasioista ei voi kiistellä", mutta ilmeisesti silti voi. On ikävää, että on olemassa yleistys, jonka mukaan aina jonkun tietyn musiikkigenren diggaajat ovat hieman päästään vajaita ja omituisia. Olisiko aika lopettaa idiotismi ja antaa mahdollisuus sillekin musiikille, mihin ei vain ole kunnolla ehtinyt ennen tutustua? Vai onko järkevämpää tuomita etukäteen jonkun ulkomuodon perusteella musiikki, mistä saattaisi löytyä jonkinlainen kuunteluelämys itsellekin?

Nyt kirjoitukseni lopussa, ollakseni rasittava pilkunviilaaja ja korjatakseni stereotyyppisia yleistyksiä omaan lempigenreeni liittyen, selvennän muutamia perusasioita japanilaisen musiikin kuuntelusta noin yleensä.

1. "Japanin kieli on outoa, enkä ymmärrä sanoja - miten voit kuunnella kappaleita, joiden merkitystä et ymmärrä?"

Kuuluukin kysymys: Kuinka usein suomennat päässäsi ne seksistä tai alkoholista kertovat radiohitit, joissa ei ole sen enempää päätä eikä häntää, vaikka ymmärtäisitkin sanat? Ja kuinka monta kertaa olet jäänyt käännöstäsi vaille, jos et ole ymmärtänyt kyseisen kappaleen sanoja pelkästään korvakuulolta? ... Sitähän minäkin.

Älä viitsi esittää ensin laiskaa ja sitten vielä tyhmääkin.

2. "Japanilaista rokkia ei ole olemassa ja kaikki japanilainen musiikki kuulostaa samalta, Japanissa on vain yksi musiikkilaji, onko Japanissa muutakin musiikkia kuin huilunsoitto ja triangelit..."

Taas kerran: Tekevätkö mielestäsi suomalaiset pelkästään yhden genren musiikkia? Kuulostaako kaikki suomalainen musiikki aina samalta? Näyttävätkö kaikki suomalaiset muusikot pelkästään oudoilta? Jo pelkästään japanilaisen "rock"-genren sekaan mahtuu valtavasti erilaisia musiikkikokeiluja laidasta laitaan - ja kun puhutaan itsessään tiettyjen suomalaisten nuorien suosimasta "jrock"-genrestä (myös katukuvassa näkyneestä), voit huviksesi lähteä vertailemaan muunmuassa näitä yhtyeitä: Dir en Grey ja An Cafe.

 3. "Japanilaiset muusikot näyttävät pelkästään naisilta tai muuten vaan oudoilta."

Käytä aikaasi korkeintaan minuutin verran ja katso seuraavat linkit, jotka edustavat japanilaisen musiikin "visual kei"-tyylin erilaisia alagenrejä: lynch., the GazettE, aicle., X Japan, exist trace, D=OUT .... (Ja näistä X Japan on saanut alunperin vaikutteensa eurooppalaisesta glam rockista.)

4. "Japanilaiset eivät laula edes englanniksi, mitä teen...??"

Jos japanin kieli kuulostaa ylitsepääsemättömältä, tässä on ratkaisu asiaan. Kaikki japanilaisetkaan yhtyeet eivät laula pelkästään japaniksi laulujaan, joten ole huoleti - jos olet liian laiska hakemaan käännöksiä ja haluat ymmärtää sanoman heti, kuuntele muunmuassa nämä kappaleet läpi: ONE OK ROCK - The Beginning, Miyavi - Let Go ja VAMPS - TROUBLE.


Näin minäkin olen yksi stereotyyppinen ernu, joka ei poikkea massasta lopultakaan niin kovin paljoa kuin voisi kuvitella - ainoastaan musiikkimakunsa takia. Tosin, aivan stereotyyppinen "japaniernu" en silti ole, koska en tee pahoja ulkonäköni takia yöpimeässä enkä huutele satunnaisia sanoja japaniksi pitkin katuja.

Että jospa me kaikki vaan eläisimme sulassa sovussa ja lopettaisimme kiistelemästä makuasioista.

Sekä antaisimme mahdollisuuden kaikelle sille, mitä ystävämmekin rakastavat. Niin saat todennäköisimmin hyväksynnän myös itsellesi.

Masennus: "Kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain F32."

"Sinulla ei ole syytä olla masentunut."
"Masennus on hyvinvointivaltioiden sairaus, Afrikassa koko asiaa ei edes ajatella."
"Olet vain laiska. Lähde ulos, tee jotain elämälläsi ja ajattele positiivisemmin."
"Pystyt tähän yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Mikset pystyisi? Sinulla ei ole edes jalka poikki etkä vuoda verta."
"Sinulla on perhe, ystäviä, rahaa, ruokaa ja katto pään päällä. Kaikki on hyvin ja sinä valitat. Taidat olla vain kiittämätön kakara."

--------------- 

Masennus on sairaus, joka ei näy eikä kuulu. Masennus on sairaus, joka hiljaisesti painetaan pinnan alle ja harvemmin sitä otetaan vakavissaan. Masennus on sairaus, joka tuomitaan usein pelkäksi laiskuudeksi ja saamattomuudeksi.

Masennus on sairaus, jota ei tulkita sairaudeksi alkuunkaan.

---------------

Harvemmin alleviivaataan sitä, mikä pitäisi tietää jo pelkästään omaa järkeään käyttämällä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tässä vaiheessa moni kysyy, että mikä niin? Jos lähdetään selittämään asiaa kaikista yksinkertaisimmalla kaavalla, ihmisen koko olemus koostuu kolmesta eri osa-alueesta: Psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen. Kaikki nämä alueet vaikuttavat toinen toisiinsa eikä ilman yhtä hyvinvoinnin osa-aluetta ole muitakaan.

Harvemmin painoitetaan myös sitä, että suurinosa ihmisen toiminnoista lähtee sisältäpäin eli psyykkiseltä puolelta: Jos fyysinen puoli on kunnossa sekä terve, ihminen voi silti tuntea itsensä huonotuuliseksi ja pahoinvoivaksi, eikä häntä huvita lähteä siksi kavereiden kanssa ulos. Jos taas psyykkinen (eli henkinen) puoli on kunnossa, ihmisellä voi silti olla fyysisesti ottaen jalka poikki ja käsikin paketissa. Nämä asiat vaikuttavat silti väistämättäkin toisiinsa, missä varsinainen ongelma vasta aukeaa kunnolla.

----------

Jos ihminen sanoo, että hänellä on huono päivä eikä hän halua lähteä minnekään, kaverit tulkitsevat sen niin, että ihmistä ei vain kiinnosta heidän seuransa. Hän on ehkä vaikea ja vittumainen, koska iltaa on suunniteltu pitkään ja nyt hän tuottaa pettymyksen kavereille olemalla "hankala."

Jos samalla tyypillä onkin jalka poikki, on ymmärrettävää, että hänellä on kipuja ja mahdollisesti lääkityskin sitä varten. Kaverit tulkitsevat, että olisi tietenkin ikävää lähteä mukaan kovissa kivuissa ja reissu voidaan hoitaa myöhemminkin. Ei ongelmaa, koska vamma on konkreettinen ja näkyvä, joten he pystyvät helposti toteamaan itsekin, että kaveri ei ole siinä kunnossa, että hän lähtisi yhtään minnekään.

Eli toisinsanoen: "Vamma on henkinen eikä näkyvissä - sitä ei siis ole olemassa."

------------

Miksi näin on?

Usein vieläkin kansankielessä mielisairauksista puhutaan vain "hulluutena" vielä tänäkin päivänä. Tosin, jos asiaa verrataan siihen, että ihmisellä on esim. syöpä, harvemmin kuulee, että hänelle mentäisiin sanomaan, että hän on "hullu" tai kaupiteltaisiin hoitomuotona mm. seuraavaa:"Ota vitamiinipilleri ja käy lenkillä, kyllä se siitä paranee!"

Olisi hyvin olennaista tajuta, että masennuksessa ei ole kyse laiskuudesta, huonommuudesta, hulluudesta tai mistäkään muusta samaan ryhmään luokiteltavasta asiasta. Kyse on sairaudesta, joka voi olla periytyvää eli geneettistä tai olosuhteista riippuvaa. Ei paljoakaan lohduta, jos ihmiselle hoetaan, että on hänen oma vikansa, jos hän ei saa elämässään mitään aikaan, koska hänellä on sairaus, jonka muodostumiseen hän ei todennäköisesti ole voinut itse millään tavalla vaikuttaa. Ei ole alkuunkaan kyse siitä kenellä on oikeus masentua ja kenellä menee asiat niin hyvin tai huonosti, että hänellä olisi tai ei olisi syytä olla masentunut.

Miksi ihmisillä on sitten kova tarve todistaa, että masennukseen sairastuminen on ihmisen oma vika? Ei kukaan yritä todistella syöpää sairastavalle, että hänellä ei ole oikeutta olla sairas tai huonovointinen sairautensa takia. On lähestulkoon idiotismia, että jokainen tajuaa normaalilla järjelläänkin, että syöpä on vakava sairaus, joka voi johtaa kuolemaan, mutta samaan aikaan masennus, joka voi johtaa täysin samaan lopputulokseen, ei voisi olla vakava sairaus. Mihin pisteeseen oikein päättyy ihmisten looginen päättelykyky?

Samaan aikaan voidaan pohtia miksi masennukseen sairastumista leimaa niin suuri häpeä ja pelon tunne. Kenenkään ei pitäisi hävetä sitä, että on sairas, mutta masennuksesta kärsivät ihmiset joutuvat kokemaan tuomituksi tulemisen pelkoa jokainen päivä elämässään. Yleensä masennusta leimaa jo ennestään vahva huonommuuden ja alemmuuden tunne, mutta omiaan vahvistamaan huonommuuden tunteita ovat ihmisten asenteet sairautta kohtaan. Kukapa ei häpeäisi sanoa, että hän sairastaa syöpää, jos ihmiset nauraisivat päin naamaa ja käskisivät vain ryhdistäytymään tai nukkumaan seuraavan yön kunnolla.

Masennus ei ole sama asia kuin "olla alapäin" tai "olla surullinen" - muutaman päivän siis. Arkipäiväisessä merkityksessä verbiä "masentaa" käytetään helposti siinä yhteydessä, että koetaan muutaman päivän alakuloa riidasta kaverin kanssa tai ollaan saatu huono arvosana tärkeästä kokeesta. Masennuksen tuoma toivottomuus ja alakulo kestävät useita päiviä, jotka vaihtuvat lopulta viikoiksi ja kuukauksiksi, eikä surusta pääse irti, vaikka kuinka yrittäisi. Masennusta ei usein tunnisteta ajoissa eikä sitä hoideta, koska asianomainen ei pakosti itse tunnista masennuksen merkkejä eikä hänen lähipiirinsäkään osaa kiinnittää asiaan tarpeeksi huomiota.

--------

Masennusta on monentasoista: lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa, mutta jo ylipäätään masennus merkitsee sitä, että jokin asia ihmiskehon fyysisellä tai psyykkisellä puolella ei ole kunnossa. Masennuskaan ei ole aina pelkästään psyykkistä, vaan se voi esimerkiksi johtua aivojen välittäjäaineiden laskusta (mm. serotoniinin tason aleneminen aivoissa, mikä vaikuttaa mielialaan sekä energiatasoon) tai jonkin elimen vajaatoiminnasta. Psyykkisellä puolella masennuksen syntyyn voivat vaikuttaa myös lapsuusajan kokemukset elämän turvattomuudesta, jos lapsen vanhemmilla on ollut taipumusta mm. masennukseen, alkoholismiin tai väkivaltaiseen käytökseen. Yleensä masennuksen syyt eivät ole silti täysin yksiselitteisiä, koska useimmiten sairauden syyksi voi paljastua monia eri syitä periytyvän altistumisen lisäksi.

Kuten aiemmin sanoin, kukaan ei voi itse vaikuttaa siihen, masentuuko vai ei. Ajattelutapaa on suotavaa yrittää muuttaa aina positiivisempaan suuntaan, mutta on myös niitä ihmisiä, joille masennus ei tule yksin. Itseäni suututtaa eniten silti se, ettei masennusta oteta tosissaan tai sen vakavuutta vähätellään, kun Suomessa mielenterveyshoidoista leikataan vuosi vuodelta enemmän tai vähemmän. Asia on tärkeä ja Suomessa masennusta voitaisiin kutsua jo yhdeksi kansansairauksista, mutta mitään asioiden parantamiseksi ei tapahdu. 

Lainaus Findikaattori.fi:stä

"Vuoden 2013 aikana itsemurhan teki 887 henkilöä, mikä oli 14 enemmän kuin edellisenä vuonna. 

Itsemurhat ovat keskeinen kuolemansyy nuorilla. 15–24-vuotiaana kuolleista itsemurhan tehneitä oli yli kolmannes. Itsemurhien osuus nuorten kuolemansyistä on suuri, koska nuorten muu kuolleisuus on vähäistä. Kaikista itsemurhan tehneistä oli alle 25-vuotiaita joka kymmenes.

Suomalaisten nuorten itsemurhakuolleisuus on eurooppalaisittain verrattuna korkeaa. Eurostatin tilastojen mukaan 2011 nuorten itsemurhakuolleisuus oli Suomea korkeampi vain Liettuassa ja Latviassa."

Kyseessä on arkipäivää haittaava sairaus. Moni masennukseen sairastunut ei pääse aamulla sängystä ylös, joten miten ihmeessä hän pystyisi lähtemään lenkille ja parantamaan oloaan niin? Jos hän lähtee lenkille, ei ole mitään takuita, että hänen olonsa siltikään pakosti paranisi. Kyseessä on asia, jolle meidän kaikkien kuuluu tehdä jotakin, elimme yhteisöllisessä tai yksilöllisessä kulttuurissa: Meidän kaikkien kuuluisi kantaa vastuuta toisistamme ja kokea, ettemme ole yksin. Kaikki ongelmat eivät ratkea ilman, että niitä hoidetaan.

Joten, kaikilta, jotka ovat joskus vähätelleet masennuksen vakavuutta, haluan kysyä vain yhden asian:  Miksi masennusta hoidettaisiin sairaaloissa ja siihen syötäisiin lääkkeitä, jos kyseessä ei olisi oikeasti vakava asia? 

Sana on vapaa.

Käy tutustumassa Huoli2015-ryhmään ja allekirjoita adressi!   

https://www.facebook.com/Huoli2015

Otsikon lainaus Kristiina Braskin kappaleesta "F32." 

Eläinaktivistit: Enemmän haittaa vai hyötyä?

Onko eläinten oikeuksien ajaminen hyvä vai huono asia? 

Kun kysymys esitetään, moni eläinrakas ihminen vastaa automaattisesti, että eläinten oikeuksien ajaminen on hyvä asia. Niin vastaisin itsekin. Olen silti törmännyt siihen, että pohtiessani asiaa olen kaksinaismoralisti enkä yritä ajaa eläinten asiaa tavalla, joka olisi eläimille hyödyksi.

Enemmänkin ajatukseni eläinaktivistien toiminnasta tuottavat eläimille (kuulemani mukaan) pelkkää haittaa.

Mutta jos mietitään tapoja, joilla useimmat eläinaktivistit yrittävät ajaa eläinten oikeuksia, en usko, että monikaan toiminnallinen osuus kestäisi pidemmän päälle tarkastelussa päivänvaloa. Tässä suhteessa olisi hyvä asia, jos eläinten oikeuksien lisäksi ajettaisiin myös ihmisten oikeuksia, koska molemmat lajit pyörittävät meidän maapalloamme samassa suhteessa, koska monet eläimet eivät pärjäisi ilman ihmisiä, eivätkä monet ihmiset ilman eläimiä. 

Luin aiheesta artikkelin, joka on kuohuttanut jo mediassa jonkin aikaa. Tässä artikkelissa ei kauhisteltu sitä, miten huonosti eläimiä pidetään vaan sitä, miten hyvin eläimiä pidetään niissäkin tiloissa, mistä eläinaktivistit ovat photoshopattuja ja pimeitä kuvia haltuunsa saaneet. Artikkeli antoi kuvan siitä, että eläinaktivistien uhriksi joutuneen tilan maine puhdistettiin tarkastelemalla asiaa myös toiselta näkökannalta.

-------------

1. Onko aktivistilla lupa tunkeutua tilalle ilman tilan omistajan lupaa?

Mielestäni on ja ei ole. Moni aktivisti sanoo suoraan, että "tiloja ei voisi kuvata oikeanlaisessa valossa, jos omistajalta kysyttäisiin ensin lupa." Toisaalta, jos omistajalla olisi tilansa toiminnassa jotakin salattavaa, hän tuskin päästäisi aktivisteja tiloihinsa sisälle. Asia muuttuu täysin silloin, kun lupaa tilan tutkimiseen ei ole aktivisteille myönnetty. Jos lupaa ei kuulu, mielestäni aktivisti saa oikeuden tunkeutua tilalle ilman lupaa, koska joissakin tapauksissa se saattaa merkitä sitä, että eläimiä ei kohdella hyvin.

Muussa tapauksessa on täysin tilan omistajan yksityisyyttä rikkovaa ja myös rikollista tunkeutua tilalle, jonne pääsyyn oltaisiin annettu lupa, mutta sitä ei ole missään vaiheessa edes tilan omistajalta kysytty.

2. Onko aktivistilla lupa photoshopata tiloilta ottamiaan kuvia ja levittää ne nettiin?

Ei ole, koska se vääristää totuutta. Kuten lukemassani artikkelissa sanotttiin erittäin tyhjentävästi: "Olisiko siitä haittaa, jos kuvat olisivat totuudenmukaisia?" ja "Suomi on vapaa maa, jossa jokaisella saa olla mielipiteensä, mutta sananvapautta ei saa käyttää väärin tarjoamalla väärää tai väritettyä tietoa." Joissakin tapauksissa voisi siis sanoa, että aktivistien kuvat ovat suoraa eläinpropagandaa.

3. Kumpi tietää enemmän eläinten käsittelystä: Aktivisti vai tilan omistaja? 

Useimmiten tilan omistaja kyllä tuntee eläimensä ja yrittää tarjota niille mahdollisimman hyvät oltavat. Jos aktivisti on lukenut hyvin kirjansa, mutta ei ollut päivääkään töissä yhdelläkään tilalla, hän ei välttämättä omista tarpeeksi tietoa arvostellakseen puolueettomasti eläinten oikeudenmukaisia oloja tuotantotiloilla. Kirjoissa on varmasti paljon tietoa eläinten pitämisestä oikein teoreettisessa muodossa, mutta tieto voi helposti olla puolueellista ja hämärtää käsityksen käytännön asioista.

Jos harkintakyky puuttuu (eikä teoriaa sekä käytäntöä pystytä yhdistämään toisiinsa), ei mielestäni kannata ruveta aktivistiksi, koska totuus voi vääristyä monella tavalla matkan varrella.

5. Kuinka laajalle alueelle aktivistien toiminta ulottuu?

Tähänkin monet vastaavat, että otos huonosti eläimiään pitävistä tiloista on laaja. Käsite on silti itsessään täysin suhteellinen. Ihmiset yleensä huomaavat vain sen mitä itse haluavat nähdä. Jos he näkevät kuvia muutamasta huonosti eläimiään kohtelevasta sikalasta, yleistäminen on helppoa kaikkiin mm. Suomen alueella toimiviin sikaloihin. Eikä tämä päde vain siihen, että kyseessä ovat ne muutamat sikalat, jotka "pitäisi lopettaa kokonaan."

Usein aktivistien on helppoa huomata myös vain se puoli tilasta, jolla karja on sairasta tai voi huonosti pienessä eristyskarsinassa, jossa karja itse kierii omissa jätöksissään. Olisiko siis parempi, jos sairaskin karja pidettäisiin terveen seassa ja näin ollen koko tila sairastuisi? Sen tajuaa jo puhtaasti järjelläkin ajateltuna, että se ei vaihtoehtona aja yhtään kenenkään oikeuksia. Joten, jos sikalaa kuvataan, koko tila pitäisi kuvata edes laaja-alaisesti kaikkialta; niin terve karja kuin sairaskin karja, niin pienet kuin isotkin karsinat. Silloin kuvat ajaisivat jo oikeasti asiaansa.

Olisi myös hyvä ottaa laaja-alainen otos kaikista Suomen tiloista ja suhteuttaa se niiden tilojen määrään, joilla eläimet voivat huonosti. Näin kaikkien olisi helpompi suhteuttaa asia realistisiin mittasuhteisiin. Niin olisi myös helpompi päättää mitä eläinten oikeuksien edistämiseksi olisi kannattavaa tehdä. Jos FB'ssä tykätään miljoonittain kuvista, joissa karja voi huonosti, se ei paranna eläinten oloja tai anna oikeutta niin eläimille kuin sen paremmin niillekään, jotka hoitavat eläimiään hyvin.

6. Onko aktivisteilla asianmukaiset vaatteet tilalle mentäessä?

Niin ainakin väitetään. Aihe on tärkeä, jota kuitenkin sivuutaan useasti, joten mietitään hetki: Voidaanko tilalle mennä asianmukaisissa tamineissa silloin, kun lupaa ei edes kysytä sinne menoon? Yleensä oikeat vaatteet, joissa tartuntavaaraa ei ole, ovat tilan omia vaatteita. Jos puhtaillakin vaatteilla kierretään tilalta toiselle, tartuntariski kasvaa suorastaan valtavaksi. Kenen oikeuksia silloin ajetaan? 

Eli vanhaa ja turvallista maalaisjärkeä on hyvä käyttää, ettei mennä täysin metsään!

------------ 

Näin ollen voin sanoa, että jos tilojen omistajille aiheutetaan pelkkää haittaa aktivistien kuvilla, niin myös eläimet joutuvat kärsimään enemmän: Miten kukaan, jonka maine eläinten pitäjänä on täysin mustamaalattu internetissä ja lähipiirissä, voisi pitää eläimiään entistä paremmin? Tämän vuoksi olisi tärkeää huolehtia myös tilojen omistajien terveydestä. Tilojen pitämisessä on kyse myös jonkun työstä ja elannosta, ei vain siitä, miten ihmiset saataisiin ajattelemaan tunteella joulukinkkunsa elämäntarinaa, joka seisoo heidän joulupöydässään nyt ketarat ojossa.

On raaka fakta, että maailmassa lihansyönti ei lopu aktivistien raakojen kuvien takia, vaikka asiaa yritettäisiin ajaa myös keinoja kaihtamatta ja niin yrittää vaikuttaa ihmisten omatuntoon sekä eettiseen valintaan siitä, rupeavatko he kinkun sijasta syömään soijanakkeja ja salaattia joulun alla.

Jos EU-direktiivejä noudattavilla tiloilla ei ole karjan käsittelystä täysin tiedottoman ihmisen silmiin mitään hyvää, pitäisi edes pohtia sitä, että EU:ssa eläimillä on kaikesta huolimatta vielä inhimilliset oltavat, vaikka ne elämänkaarensa loppuuntultaessa joutuisivatkin teuraaksi. Joillakin tiloilla karja saa syödä itsensä ähkyyn vihreillä laitumillaan, toisilla ne saavat edes lämpöiset olot ympäri vuoden karsinoissaan.

Jos siis aktivistit pyrkivät siihen, että EU:n alueella lopetettaisiin kokonaan lihantuotanto, mikä on vaihtoehto? Kun ihmiset haluavat joulukinkkunsa pöytään, he tunnetusti myös saavat sen. Yhteiskunta köyhtyy ainakin siltä osalta, etteivät he saisi myydä kotimaista lihaa vaan liha tulee toiselta puolen maapalloa, vaikkapa Kiinasta. Tämä lisäisi riskiä lähinnä useammille taudeille sekä hygienia lihankäsittelyssä vääjäämättömästi vähenisi. Ei ole olemassa sellaista pumpuliunelmaa, jossa missään maailman kolkassa ei tuotettaisi lihaa missään muodossa, vaikka kaikki suomalaiset päättäisivät lopettaa lihansyönnin kuin seinään.

Onko siis parempi valita pienempi paha isommasta? 

Kuten siitä, että tuotannon siirtyessä Aasian puolelle, eläinten oloilla ei olisi enää minkäänlaista merkitystä ja tälläkin tavalla aktivistien koko elämäntyö olisi mennyt täysin hukkaan.

----------

Lähde:
http://www.maaseutumedia.fi/elainkuva-voi-valehdella/

Haluaisitko sinä sanoa omalle lapsellesi, ettei hän ole samanarvoinen kuin muut?

Jokin aika sitten pidimme eettisistä aiheista esitelmiä uskonnon tunnilla. Lukiossamme uskonnon tunnit ovat aina olleet melko suvaitsevaisia ja vapaamuotoisia, joten valitsin aiheekseni tasa-arvoisen avioliiton. Poimin esitykseeni tasa-arvoisen avioliittolaki-aloitteen keskeiset kohdat, jotka eivät tunnu olevan täysin selvää pässinlihaa edes asiasta äänestäville kansanedustajillemme.

Poimin esille myös tasa-arvoista avioliittolakia puolustavia sekä vastustavia argumentteja. Meidän pientä naisvaltaista luokkaamme nauratti. Osa argumenteista olivat varsin huvittavia ja korkealentoisia, mutta osa myös asiallisia ja pitkälle harkittuja.

Huomenna eduskunnassa keskustellaan jälleen tasa-arvoisesta avioliittolaista. 

Jännityksellä odotamme ja jännityksellä pelkäämme lopputulosta. 

Vuosien ajan olen naureskellut ja kauhistellut julkisessa mediassa sitä, miten karkeasti ihmiset voivat ilmaista mielipidettään kaikkien ihmisten oikeuksien toteutumisesta. Ensin ei puhuttu "ihmisoikeuksista" vaan rakkauden sanoman välittämisestä kaikille ihmisille. Kun ensimmäinen lakialoite ei mennyt läpi, täytyi ottaa käyttöön kovemmat aseet aloitteen läpiviemiseksi. Kansa huutaa, media huutaa. Meidän eduskunnallamme olisi tärkeämpiäkin asioita hoidettavana kuin tasa-arvoisesta avioliittolaista puhuminen päivästä toiseen. Monet jättäytyvät häpeän ja pelon takia keskustelusta pois, koska eivät uskalla ilmaista omaa mielipidettään asiaan. Jotkut heitetään ulos puolueista, koska he myötäilevät lakialoitteen kantaa tasa-arvon toteutumisesta.

Miksi sitten aloitteen hyväksymisestä tarvitsee tehdä näin hirvittävän vaikeaa?

Maailmani realisoitui selvästi jälleen karuun todellisuuteen, kun pienen luokkamme täytti yksi ääni, joka totesi avioliiton olevan vain miehen ja naisen välinen. Hänen mielipiteensä perustui kasvatuksillisiin oppeihin, kenties myös uskontoon ja konservatismiin. Tässä vaiheessa opettajamme otti puheenvuoron ja kehotti meitä näkemään asian myös objektiiviselta kannalta. Emme saa olla mielipiteissämme liian subjektiivisia (omakohtaisia), jos haluamme olla suvaitsevaisia myös niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy tasa-arvoisen avioliittolain läpimenemistä.

Tämä onkin vaikein pala koko kakkua.

Miksi hyväksyisimme ihmiset, jotka eivät hyväksy meitä? Kyse on jälleen tasa-arvoisuudesta - jos kaikki hyväksyisivät toisensa, ei ketään pitäisi harmittaa se, että kaikille kuuluvat oikeudet toteutuvat - molemminpuolisesti.

Hyväksyntää ei saada suvaitsemattomuutta vain lisää lietsomalla. Samaan lokeroon mahtuvat heterot kuin homotkin, joista kumpikaan ryhmä ei ole toisiaan parempia tai huonompia millään tavalla. Subjektiiviselta kannalta en henkilökohtaisesti nauttinut, kun perussuomalainen Maria Lohela avasi suunsa ja totesi, että "homoseksuaalit voivat mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa." Hän pohti kuitenkin myös sitä, että tasa-arvoista avioliittolakia vastustavia ihmisiä pidetään nykyään yhteiskunnassa huonompina ja tyhmempinä kuin heidän vastaryhmäänsä: Eli lakia kannattavia ihmisiä. Tämä on mielestäni totta. Meidän ei pitäisi synnyttää kuvaa, jossa ihmiset voivat loukkaantua siitä, että heitä pidetään perustellun mielipiteen takia muita tyhmempinä, mutta tässä huumassa unohdamme myös sen, että kaikilla meillä on omat tunteensa ja ihmisarvonsa. 

Mutta hyväksyttiin lakiehdotusta eduskunnassa huomenna tai ei, aina jotkut tulevat väistämättä loukkaantumaan tehdystä päätöksestä. 

Kaikki mielipiteet asiaa kohtaan ovat yhtä arvokkaita, mutta toisaalta, kun kyse on siitä, voiko Suomen yhteiskunta tarjota kaikille kansalaisilleen samat oikeudet, asian pitäisi olla selvä. Eduskunnassa lakialoitteen kohtalosta päättävien ihmisten tulisi myös osata sekä haluta lukea ennen äänestämistä heidän käsissään oleva lakialoite, joka ei liity millään tavalla Raamattuun tai uskontoon vaan avioliittoon instituutiona sekä laissa määriteltävänä, juridisena sitoumuksena. Jos siis haluaisimme perustella lakialoitteen kieltämisen mahdollisimman asiallisesti ja fiksusti, emme perustelisi sitä uskonnolliseen kirjaan pohjautumalla tai kirkkoa asiaan sekoittamalla. Jos lakialoite tulee voimaan, kirkolla ei ole osaa eikä arpaa asiaan: Kirkko saa edelleen vihkiä kenet tahtoo eikä kirkkohäitä tarvitse pitää tulevaisuudessa samaa sukupuolta oleville pareille.

Olemme tilanteessa, jossa lapset joutuvat kysymään samaa sukupuolta olevilta vanhemmiltaan, miksi heidän perheensä ei ole yhtä hyväksytty ja arvostettu kuin muidenkin perheet. Lapset kiusaavat toisiaan, mutta syyt voivat olla moninaisia eivätkä liity pakosti homoseksuaalisuutta edustaviin vanhempiin millään tavalla. Emme siis voi sanoa, että sateenkaariperheistä tulevia lapsia kiusattaisiin suhteessa sen enempää lapsiin, jotka tulevat heteronormatiivisista perheistä ja ns. perinteisistä kotioloista. Jos lapselle pitää turvata adoptiossa isä ja äiti, tuomitaan yksinhuoltajat kykenemättömiksi pitämään huolta lapsistaan sekä avioliittoon ei olisi laillista mennä kuin niiden parien, joiden tarkoituksena on jossakin vaiheessa elämää lisääntyä. Tämän lisäksi lapsien lihavuus, kehitysvammaisuus, erikoinen pukeutumistyyli ja kaikki muukin poikkeava pitäisi samantien kieltää kiusaamisen pelossa - ja lapset voivat siitä huolimatta keksiä jotakin, mistä kiusata. 

Olipa lapsi sitten täysin normaali ja tavallinen tai ei. 

Jos vanhemmat kaiken lisäksi kasvattaisivat lapsensa hyväksymään eikä väheksymään tiettyjä ihmisryhmiä, lapset voisivat olla turvassa kiusaamisen pelolta. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Missä siis vika? Homopareissa, jotka haluavat tarjota lapselle lämpimän ja rakastavan kodin vai perheissä, jotka opettavat lapsensa vihaamaan muita ihmisiä sydämensä pohjasta? 

"Jos tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttäisiin, joutuisin selittelemään kenen kanssa minä olen naimisissa. En halua missään nimessä ihmisten epäilevän, että olen suhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa." - Mika Niikko 

Tottakai on kyse myös heteroiden ihmisoikeuksista. On kyse myös pelosta, ehkä myös itsekkäistä tekosyistä siihen, miksi yhdenvertaisuuteen turvaavaa lakialoitetta ei voisi hyväksyä. Järkyttyneenä olen seurannut, miten jotkut perustavat "vastustamme tasa-arvoista avioliittolakia"-ryhmiä, joissa argumentointi on mm. seuraavanlaista:

"Homoille ja lesboille sekä muiden seksuaalivähemmistöjen kannattajille pitäisi kehitellä joku oma valtio, missä kaikki sairaat epäkehittyneet yksilöt saisivat kehittyä rauhassa. Plussana vaikka Pohjois-Korea voisi räjäyttää koko valtion. Näin me puhtaat yksilöt saisimme kehittyä rauhassa eikä tätä ongelmaa olisi." (Suora lainaus henkilöltä, jonka nimeä en julkaise.)

On uskomatonta, että ihmiset voivat toivoa näin pahaa toisilleen sen takia, että he rakastavat juuri sitä ihmistä, mitä itse haluavat rakastaa. Yleisesti ottaen tasa-arvoinen avioliittolaki koskee vähiten juuri niitä, jotka sitä eniten vastustavat, vaikka nyt asiaa perustellaan "jalon ihmisrodun kehittymisellä rauhassa saastuttavalta epäkohdalta yhteiskunnassa."

En ole kuullut yhdenkään samaa sukupuolta rakastavan ihmisen toivovan, että heterot kuolisivat sukupuuttoon tai heidät pitäisi räjäyttää koko maailmankartalta ulos. Kyse on vain siitä, että samaa sukupuolta olevat parit saisivat mennä naimisiin, mutta yhtäkkiä asiasta on nostettu hirveä haloo sen suhteen, että Suomessa lakialoitetta ei voida hyväksyä - tiettyjen perustelujen takia, jotka toistavat itseään hyvinkin lahjakkaasti. Suomalaiset osoittavat tällä halua olla kehittymättä muiden maiden joukossa, loistamalla ainoana maana Pohjoismaissa, jotka eivät halua antaa kansalaisilleen oikeutusta mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan rakastettunsa kanssa. On ikävää sanoa, mutta me olemme kehityksestä jäljessä, vaikka sen yrittäisi perustella miten lahjakkaasti ydinperhe-mallin rikkoutumisella tai homojen halulla raiskata kaikki maailman lapset.

Me emme tosiasiassa poikkea toisistamme yhtään pelkän seksuaalisen suuntautumisen takia - vai oletteko todella sitä mieltä, että heterot sitten haluaisivat mennä oman koiransa kanssa naimisiin, sekaantuvat omiin (sekä muiden) lapsiinsa sekä heidät kuuluisi polttaa roviolla? 

Uskon, että monen tasa-arvoista avioliittolakia vastustavan on täysin käsittämätöntä ymmärtää heidän tuottamaansa tuskaa tuntemattomille ja täysin viattomille ihmisille, joiden ainoa päämäärä on ajaa lakialoite läpi ollakseen onnellisia ainokaisen elämänsä aikana.

Kuka on valmis päättämään, että he eivät saa mennä naimisiin? Jos heteroilta kiellettäisiin samat oikeudet kuin homopareilta kielletään nyt, puolustaisivat heterotkin samalla tavalla oikeuksiaan jokaisessa julkisessa mediassa. He tekisivät asian senkin kustannuksella, että joutuisivat syrjityiksi yhteiskunnassa, mitä homoparit ovat tähän asti yhteiskunnassamme olleet.

Ei ole mukavaa kuulua yhteiskunnassa kakkoisluokan kansalaiseksi, kun tosiasiassa olisi ihmisarvoonsa katsottuna oikeutettu samoihin asioihin kuin muutkin ympärillä. Eli hyväksyntään, rakkauteen, välittämiseen sekä oikeudelliseen lupaan vaihtaa sormukset toisen ihmisen kanssa yhteiskunnan siunaamana.

Tietysti tätä on vaikea käsittää myös silloin, kun oikeus jo itsellä on ja pysyy, mutta jos joutuisit itse samaan tilanteeseen tai lapsesi joutuisi, haluaisitko tosissasi selittää hänelle, miksi hän ei saa tehdä samaa kuin sinä? Miksi hän ei saa rakastaa haluamaansa ihmistä? Miksi hän ei saa samoja oikeuksia kuin sinä? "Koska hän on huonompi kuin sinä olet."

Älä sulje silmiäsi totuudelta: Oma lapsesi olisi muita huonompi ja omistaisi jo lähtökohtaisesti huonommat yhteiskunnalliset oikeudet kuin sinä. Oletko koskaan miettinyt, haluaisitko tarjota lapsellesi vain parasta? Oletko koskaan miettinyt, ettet haluaisi hänen koskaan kokevan samaa tuskaa sekä syrjintää yhteiskunnassamme kuin samaa sukupuolta olevat parit kokevat nyt? 

Ota hetki aikaa ja mieti, mitä sinä haluat tulevaisuudessasi lapsillesi sekä läheisillesi tarjota. Mieti, millaista yhteiskuntaa haluat olla itse rakentamassa. Yhteiskuntaa, joka ei anna samoja oikeuksia kaikille kansalaisilleen ja tuottaa häpeää tietyille ihmisryhmille vai yhteiskuntaa, joka hyväksyy ihmiset sellaisinaan, vaikka he eivät elämässään toteuttaisi kaikkia yhteiskunnan ns. normeihin lukeutuvia arvoja?

Kun tällä hetkellä normi on se, että homot eivät ole samalla lähtöviivalla kuin heterot yms. Jos normeja ei olisi koskaan muutettu, ei naisillakaan olisi yhteiskunnassamme tasa-arvoa. Miten sellaista valtiota voidaan kutsua hyvinvointivaltioksi, jossa kaikkien oikeudet eivät toteudu?  

Tämä asia on tärkeä. Jaa sen sanomaa, jos voit. Taistele sen puolesta. 

Jos huominen ei tuo hyvää tullessaan, joskus ponnistelut tullaan palkitsemaan kuitenkin. 

Koska kaikki meistä ovat syntyneet kuolemaan

Kuinka useasti olet ajatellut, millaisen hauta-arkun haluaisit? 

Useasti kysytään, mitä kaikkea haluaisit elämässäsi vielä toteuttaa, jos tietäisit kuolevasi muutaman kuukauden kuluttua. Monet meistä alkavat kerätä listaa unelmista, joita ovat suunnitelleet toteuttavansa ennen omaa kuolemaansa. Mutta kuinka moni meistä tulee etukäteen tietämään, milloin aikamme on täysi?

Jos tietäisit kuolevasi tänään, voisitko hyvillä mielin sanoa olleesi täysin tyytyväinen elämääsi?

Harva meistä pystyy vastaamaan kysymykseen myöntävästi.

Mutta miksi?

Yleensä ajatellaan, että ihmisen on täytynyt olla hyvin negatiivinen ja masentunut, kun hän myöntää ajatelleensa omaan kuolemaansa liittyviä asioita ennen lopullisia hyvästejään. Asia pitääkin varmasti jollain tasolla paikkansa.

Hämmentävämpää kuitenkin on, että harvoin pysähdymme tosissamme miettimään, että oma kehomme, ja sitä myöten myös päänsisäinen maailmamme, on melkoisen haurasta tekoa. Saatamme pudota rappusista pää edellä, jolloin niskaluumme napsahtavat todennäköisesti poikki, ja elämä silmissämme on tuomittu sammumaan sen sileän tien. Hengitämme muutaman kerran syvään ja viimeisen henkäisyn jälkeen meitä ei fyysisellä eikä psyykkisellä tasolla ole enää olemassa. Ei ainakaan tässä ulottuvuudessa, jossa nyt elämme.

Etenkin nuoret ottavat elämässään useita riskejä, jotka hieman pidemmälle suunniteltuina saattaisivat jäädä toteutumatta. Ajelemme autolla humalassa, hyppäämme laiturilta veteen tietämättä mitä siellä on vastassamme ja kävelemme pienillä kujilla aavistamatta pimeydessä vaanivaa pahaa. Psyykemme rakentuu tavalla, jossa suljemme pois vaaran mahdollisuuden ja kuljemme eteenpäin lähestulkoon sokeina sille, että jopa meille itsellemmekin saattaa sattua jotakin pahaa. Silti elämme maailmassa, jossa media kertoo uutisia täysin viattomien ihmisten raiskauksista sekä raaoista joukkomurhista päivästä toiseen. Luemme artikkeleita lehdistä ajatellen, että "onpa kurjaa, mutta en usko, että tälläistä voisi sattua omalle kohdalleni."

Raaka totuus silti on, että kuka tahansa rakkaista läheisistämme tai jopa me itse, saatamme sattua vaaran tielle, emmekä yksinkertaisesti mahda sille yhtään mitään.

Mielestäni voisi sanoa vain kylmäksi realismiksi ajatella, että tulemme kaikki kuolemaan jokatapauksessa joskus. Oheistuotteena tulee lisäfakta siitä, että emme edes tiedä milloin tai missä tilanteessa tulemme kuolemaan. Silti epätoivoisesti yritämme löytää lyhyestä elämästämme jokapäiväisiä rutiineita, unelmia sekä rakkautta niitä asioita kohtaan, joista itse välitämme.

Olen pohtinut vuosien saatossa sitä, että kuolemanpelkoa kokiessamme osa meistä saattaa lamaantua ja jotkut meistä se saa elämään vielä suuremmalla teholla kuin normaalisti. Pelko kaiken menettämisestä antaa meille surua ja voimaa, molempia lähestulkoon samanlaisessa mittakaavassa. Silti pohdimme, mikä todella merkitsee loppupeleissä; ovatko ne hyvät arvosanat koulussa, ystävien saaminen vai unelmiemme toteuttaminen. Mutta siinä missä havahdumme siihen, että me kaikki väistämättä kuolemme jonakin päivänä, me myös kiellämme sen mahdollisuuden mielissämme itseämme lohduttaaksemme.

Harva meistä on täysin sujut oman kuolemansa kanssa. Se saa ihmiset ahdistumaan ja panikoimaan. Kuolema on vahva sana ja usein kokemamme paha liittyy jollakin tavalla ihmisen kuolevaisuuden toteamiseen. Kuolemalla ja kuolemisella saatetaan suorastaan mässäillä, mutta myös romantisoida kuolemaa kauniiksi asiaksi, joka saattaa meidät haudan lepoon ja ulos kivuistamme. Mistä se tosin tiedämme, mitä on tulossa oman kuolemamme jälkeen? Rajan toisella puolen - jos rajaa on ylipäätään olemassa - saattaa olla tulossa vain lisää kipua ja kärsimystä, tai sitten kristinuskon mukainen ikuinen rauha sekä ilo taivaassa.

"Jos ihminen ei pelkää, ei hänellä ole myöskään mitään menetettävää."

Joskus ajatus siitä on varsin lohduttava sekä tuskalias, että loppujenlopuksi me kaikki olemme samassa veneessä oman elämämme kanssa. Koemme eri asioita, synnymme ja tulemme erilaisista lähtökohdista, mutta lopulta jokaisen elämä päättyy samaan pisteeseen. Tästä huolimatta kuvittelemme olevamme jotenkin parempia tai huonompia kuin muut ihmiset ympärillämme. Toiset meistä saavuttavat elämänsä aikana paljon, toiset eivät saavuta yhtään mitään. Mutta onko kuolemamme jälkeen mitään väliä enää sillä, mitä olemme saavuttaneet tai mitä olemme olleet saavuttamatta. Kuoleman saapuessa meidän elämämme on vain sammunut kynttilä, joka on palanut loppuun ja haihtunut savuna ilmaan. Ja niin kaikki me ihmiset jatkamme loputtomiin tyhjänpäiväistä kiertokulkuamme.

Joskus joudumme kaikki tilanteeseen, jossa voimme itseltämme kysyä, mitä ylipäätään voimme sanoa ihmiselle, jonka kuoleman tiedämme häämöttävän aivan lyhyen ajan päässä.

Ehkä tärkeämpi kysymys olisi, mitä voisimme samassa tilanteessa sanoa omalle itsellemme, kun kaikki me tulemme kuolemaan kuitenkin.

Miksi vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen?

Me olemme vain ihmisiä, ja meillä on valtava joukkoon kuulumisen tarve.

Sanotaan, että ihmiset ovat eläimiä kehittyneempiä, mutta silti meidän sanotaan kehittyneen suoraan eläimistä. Meille on myös itsestäänselvyys, että eläimet ovat laumasieluja, jotka eivät pärjää yksin. Niin me ihmisetkin toteutamme tätä joukkoon kuulumisen ja ryhmäsuggestion käsitettä jokapäiväisessä elämässämme.

Koulussamme kävi tänään puhumassa eräs mies kehitysvammaisien ihmisoikeuksista. Mitä me ajattelemme heistä, ja mitä meidän kuuluisi ajatella heistä? Ei tarvitse mennä kuin sata vuotta taaksepäin (jos sitäkään) yhteiskuntamme kehityksessä, kun kehitysvammaisten, epileptikkojen, homoseksuaalien sekä mielenterveysongelmista kärsivien ajateltiin tehneen niin pahaa syntiä, että he eivät voineet mitenkään olla osa ns. täydellistä yhteiskuntaamme. Nykypäivänä näitä kaikkia ryhmiä ymmärretään hieman paremmin, mutta tasa-arvo ei silti jostakin syystä toteudu.

Jos metsissämme kasvaa kannabiksen lehteä, on hirvien luontaisten vaistojen tehtävä kieltää niitä koskemasta tuntemattomaan ja oudolta tuoksuvaan kasvilajiin. Samalla alitajuntaisella tavalla me kartamme ihmisiä ja asioita, joissa on jotakin outoa. Me ehkä kuvittelemme heidän olevan meille vaaraksi, mikä lasketaan täysin terveen itsesuojeluvaiston piikkiin. Monet meistä ajattelevat tekevänsä päätöksiä "rationaalisesti" eli järjellä, ja tietävänsä selkeästi, mistä syystä he toimivat jollakin tietyllä tavalla.

Jos eläimet toimivat siis suurimmaksi osaksi "vaistonvaraisesti", lähestulkoon väitämme, että meillä ei vaistonvaraista toimintaa ole olemassakaan - vain puhdas järki ja syy-seuraus-suhteemme - ja se siitä keskustelusta.

Siitä huolimatta hakeudumme ja erittelemme ihmisiä erilaisiin ryhmiin. On olemassa "sairaiden" lokero, ja "terveiden" lokero, "normaalien" ja "outojen" lokero. Miten sitten määrittelemme jonkin normaaliuuden tai outouden, onkin asian ydinkysymys. 

Suurinosa meistä tiedostamattaan ajattelee nähdessään varakkaan tai vanhoissa ryysyissä kulkevan ihmisen, että "sieltä tulee rikas, ja hänen perässään köyhä." On siis olemassa kaksi ryhmää, jonka perusteella arvioimme ihmisiä - edes asiaa sen suuremmin pohtimattamme. Samalla tavalla ajattelemme kehitysvammaisen tullessa meitä vastaan (leikimmepä kuinka moraalikkoja tahansa), että: "Sieltä se vammainen tulee." Asiaa vielä vahvistaa joko ulkoinen poikkeavuus hänen vammojensa takia tai jokin muu seikka, joka selvästi ilmoittaa, että nyt asiat eivät olekaan niin, kuten ne yleensä tuntuvat olevan.

Harva luultavasti tässä vaiheessa ajattelee, että: "Sieltä se ihminen tulee. Sieltä tulee Pekka." Jos emme ole sen suuremmassa kontaktissa kys. ihmisen kanssa. Ja harvemmin olemme, jos samantien hänen poikkeavuutensa takia (jolle ihminen ei itse mitään voi)  lähdemme karttamaan häntä kuin pahemmankin ruton kantajaa.

En siis väitä, etteikö olisi täysin luontaista ajatella ed. mainitulla tavalla, jos lapsesta asti ihmistä ei ole kasvatettu tietoisesti ajattelemaan toisin. Pointti on kuitenkin siinä, että meidän tarpeemme kuulua johonkin tiettyyn lokeroon tai ryhmään on niin suuri, että siihen kuulumattomuus saattaa murtaa pahimmassa tapauksessa koko identiteettimme. Suurin osa tiedostetuista ja tiedostamattomista toiminnoistamme tehdään sen takia, että olisimme osa ryhmää ja osaisimme miellyttää ryhmämme muita jäseniä, jopa hinnalla millä hyvänsä. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä muut ihmiset, jos he eivät itse hyväksy meitä. Kenestä hyväksynnän pitäisi siis alun perin lähteä? Niistä muista vaiko meistä itsestämme?

Tällöin voidaan myös pohtia kuka rajamme meille asettaa: Onko se media, perhe, ystävät ja työkaverit? Jos meidän tarvitsee pohtia jokainen päivä herätessämme, miten voisimme miellyttää heitä, olisi kai olennaista pohtia ensin, mistä heidän maailmankuvansa on muodostunut. Ihminen tunnetusti tulee siksi, mitä hän tekee tai ajattelee itsestään arkipäivän keskellä. Jos emme voi muuttaa kehoamme, voimme muuttaa omaa ajattelumalliamme ja siinä ohessa muidenkin. On karu totuus, että oma asenne on kaikki kaikessa.

Tämän perusteella voidaan päätellä, että tasa-arvo ei vielä missään suhteessa meidänkään edistyneessä yhteiskunnassamme toteudu, jos se tulee ylipäätänsä toteutumaan maailman historiassamme koskaan.

Voidaan myös kysyä, johtuvatko kaikki ongelmamme loppujenlopuksi siitä, että vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen ihmisenä, eikä tietyn ryhmän lokeroituna jäsenenä?

Ovatko aivomme vain liian kehittymättömät katsomaan toista silmiin, ja sanomaan tosissamme:

"Ole sellainen kuin olet."

Ja vieläpä tarkoittamaan sitä.