torstai 27. marraskuuta 2014

Haluaisitko sinä sanoa omalle lapsellesi, ettei hän ole samanarvoinen kuin muut?

Jokin aika sitten pidimme eettisistä aiheista esitelmiä uskonnon tunnilla. Lukiossamme uskonnon tunnit ovat aina olleet melko suvaitsevaisia ja vapaamuotoisia, joten valitsin aiheekseni tasa-arvoisen avioliiton. Poimin esitykseeni tasa-arvoisen avioliittolaki-aloitteen keskeiset kohdat, jotka eivät tunnu olevan täysin selvää pässinlihaa edes asiasta äänestäville kansanedustajillemme.

Poimin esille myös tasa-arvoista avioliittolakia puolustavia sekä vastustavia argumentteja. Meidän pientä naisvaltaista luokkaamme nauratti. Osa argumenteista olivat varsin huvittavia ja korkealentoisia, mutta osa myös asiallisia ja pitkälle harkittuja.

Huomenna eduskunnassa keskustellaan jälleen tasa-arvoisesta avioliittolaista. 

Jännityksellä odotamme ja jännityksellä pelkäämme lopputulosta. 

Vuosien ajan olen naureskellut ja kauhistellut julkisessa mediassa sitä, miten karkeasti ihmiset voivat ilmaista mielipidettään kaikkien ihmisten oikeuksien toteutumisesta. Ensin ei puhuttu "ihmisoikeuksista" vaan rakkauden sanoman välittämisestä kaikille ihmisille. Kun ensimmäinen lakialoite ei mennyt läpi, täytyi ottaa käyttöön kovemmat aseet aloitteen läpiviemiseksi. Kansa huutaa, media huutaa. Meidän eduskunnallamme olisi tärkeämpiäkin asioita hoidettavana kuin tasa-arvoisesta avioliittolaista puhuminen päivästä toiseen. Monet jättäytyvät häpeän ja pelon takia keskustelusta pois, koska eivät uskalla ilmaista omaa mielipidettään asiaan. Jotkut heitetään ulos puolueista, koska he myötäilevät lakialoitteen kantaa tasa-arvon toteutumisesta.

Miksi sitten aloitteen hyväksymisestä tarvitsee tehdä näin hirvittävän vaikeaa?


Maailmani realisoitui selvästi jälleen karuun todellisuuteen, kun pienen luokkamme täytti yksi ääni, joka totesi avioliiton olevan vain miehen ja naisen välinen. Hänen mielipiteensä perustui kasvatuksillisiin oppeihin, kenties myös uskontoon ja konservatismiin. Tässä vaiheessa opettajamme otti puheenvuoron ja kehotti meitä näkemään asian myös objektiiviselta kannalta. Emme saa olla mielipiteissämme liian subjektiivisia (omakohtaisia), jos haluamme olla suvaitsevaisia myös niitä kohtaan, jotka eivät hyväksy tasa-arvoisen avioliittolain läpimenemistä.

Tämä onkin vaikein pala koko kakkua.

Miksi hyväksyisimme ihmiset, jotka eivät hyväksy meitä? Kyse on jälleen tasa-arvoisuudesta - jos kaikki hyväksyisivät toisensa, ei ketään pitäisi harmittaa se, että kaikille kuuluvat oikeudet toteutuvat - molemminpuolisesti.

Hyväksyntää ei saada suvaitsemattomuutta vain lisää lietsomalla. Samaan lokeroon mahtuvat heterot kuin homotkin, joista kumpikaan ryhmä ei ole toisiaan parempia tai huonompia millään tavalla. Subjektiiviselta kannalta en henkilökohtaisesti nauttinut, kun perussuomalainen Maria Lohela avasi suunsa ja totesi, että "homoseksuaalit voivat mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa." Hän pohti kuitenkin myös sitä, että tasa-arvoista avioliittolakia vastustavia ihmisiä pidetään nykyään yhteiskunnassa huonompina ja tyhmempinä kuin heidän vastaryhmäänsä: Eli lakia kannattavia ihmisiä. Tämä on mielestäni totta. Meidän ei pitäisi synnyttää kuvaa, jossa ihmiset voivat loukkaantua siitä, että heitä pidetään perustellun mielipiteen takia muita tyhmempinä, mutta tässä huumassa unohdamme myös sen, että kaikilla meillä on omat tunteensa ja ihmisarvonsa. 

Mutta hyväksyttiin lakiehdotusta eduskunnassa huomenna tai ei, aina jotkut tulevat väistämättä loukkaantumaan tehdystä päätöksestä. 

Kaikki mielipiteet asiaa kohtaan ovat yhtä arvokkaita, mutta toisaalta, kun kyse on siitä, voiko Suomen yhteiskunta tarjota kaikille kansalaisilleen samat oikeudet, asian pitäisi olla selvä. Eduskunnassa lakialoitteen kohtalosta päättävien ihmisten tulisi myös osata sekä haluta lukea ennen äänestämistä heidän käsissään oleva lakialoite, joka ei liity millään tavalla Raamattuun tai uskontoon vaan avioliittoon instituutiona sekä laissa määriteltävänä, juridisena sitoumuksena. Jos siis haluaisimme perustella lakialoitteen kieltämisen mahdollisimman asiallisesti ja fiksusti, emme perustelisi sitä uskonnolliseen kirjaan pohjautumalla tai kirkkoa asiaan sekoittamalla. Jos lakialoite tulee voimaan, kirkolla ei ole osaa eikä arpaa asiaan: Kirkko saa edelleen vihkiä kenet tahtoo eikä kirkkohäitä tarvitse pitää tulevaisuudessa samaa sukupuolta oleville pareille.

Olemme tilanteessa, jossa lapset joutuvat kysymään samaa sukupuolta olevilta vanhemmiltaan, miksi heidän perheensä ei ole yhtä hyväksytty ja arvostettu kuin muidenkin perheet. Lapset kiusaavat toisiaan, mutta syyt voivat olla moninaisia eivätkä liity pakosti homoseksuaalisuutta edustaviin vanhempiin millään tavalla. Emme siis voi sanoa, että sateenkaariperheistä tulevia lapsia kiusattaisiin suhteessa sen enempää lapsiin, jotka tulevat heteronormatiivisista perheistä ja ns. perinteisistä kotioloista. Jos lapselle pitää turvata adoptiossa isä ja äiti, tuomitaan yksinhuoltajat kykenemättömiksi pitämään huolta lapsistaan sekä avioliittoon ei olisi laillista mennä kuin niiden parien, joiden tarkoituksena on jossakin vaiheessa elämää lisääntyä. Tämän lisäksi lapsien lihavuus, kehitysvammaisuus, erikoinen pukeutumistyyli ja kaikki muukin poikkeava pitäisi samantien kieltää kiusaamisen pelossa - ja lapset voivat siitä huolimatta keksiä jotakin, mistä kiusata. 

Olipa lapsi sitten täysin normaali ja tavallinen tai ei. 

Jos vanhemmat kaiken lisäksi kasvattaisivat lapsensa hyväksymään eikä väheksymään tiettyjä ihmisryhmiä, lapset voisivat olla turvassa kiusaamisen pelolta. Näin ei valitettavasti kuitenkaan ole. Missä siis vika? Homopareissa, jotka haluavat tarjota lapselle lämpimän ja rakastavan kodin vai perheissä, jotka opettavat lapsensa vihaamaan muita ihmisiä sydämensä pohjasta? 

"Jos tasa-arvoinen avioliittolaki hyväksyttäisiin, joutuisin selittelemään kenen kanssa minä olen naimisissa. En halua missään nimessä ihmisten epäilevän, että olen suhteessa samaa sukupuolta olevan kanssa." - Mika Niikko 

Tottakai on kyse myös heteroiden ihmisoikeuksista. On kyse myös pelosta, ehkä myös itsekkäistä tekosyistä siihen, miksi yhdenvertaisuuteen turvaavaa lakialoitetta ei voisi hyväksyä. Järkyttyneenä olen seurannut, miten jotkut perustavat "vastustamme tasa-arvoista avioliittolakia"-ryhmiä, joissa argumentointi on mm. seuraavanlaista:

"Homoille ja lesboille sekä muiden seksuaalivähemmistöjen kannattajille pitäisi kehitellä joku oma valtio, missä kaikki sairaat epäkehittyneet yksilöt saisivat kehittyä rauhassa. Plussana vaikka Pohjois-Korea voisi räjäyttää koko valtion. Näin me puhtaat yksilöt saisimme kehittyä rauhassa eikä tätä ongelmaa olisi." (Suora lainaus henkilöltä, jonka nimeä en julkaise.)

On uskomatonta, että ihmiset voivat toivoa näin pahaa toisilleen sen takia, että he rakastavat juuri sitä ihmistä, mitä itse haluavat rakastaa. Yleisesti ottaen tasa-arvoinen avioliittolaki koskee vähiten juuri niitä, jotka sitä eniten vastustavat, vaikka nyt asiaa perustellaan "jalon ihmisrodun kehittymisellä rauhassa saastuttavalta epäkohdalta yhteiskunnassa."

En ole kuullut yhdenkään samaa sukupuolta rakastavan ihmisen toivovan, että heterot kuolisivat sukupuuttoon tai heidät pitäisi räjäyttää koko maailmankartalta ulos. Kyse on vain siitä, että samaa sukupuolta olevat parit saisivat mennä naimisiin, mutta yhtäkkiä asiasta on nostettu hirveä haloo sen suhteen, että Suomessa lakialoitetta ei voida hyväksyä - tiettyjen perustelujen takia, jotka toistavat itseään hyvinkin lahjakkaasti. Suomalaiset osoittavat tällä halua olla kehittymättä muiden maiden joukossa, loistamalla ainoana maana Pohjoismaissa, jotka eivät halua antaa kansalaisilleen oikeutusta mennä naimisiin samaa sukupuolta olevan rakastettunsa kanssa. On ikävää sanoa, mutta me olemme kehityksestä jäljessä, vaikka sen yrittäisi perustella miten lahjakkaasti ydinperhe-mallin rikkoutumisella tai homojen halulla raiskata kaikki maailman lapset.

Me emme tosiasiassa poikkea toisistamme yhtään pelkän seksuaalisen suuntautumisen takia - vai oletteko todella sitä mieltä, että heterot sitten haluaisivat mennä oman koiransa kanssa naimisiin, sekaantuvat omiin (sekä muiden) lapsiinsa sekä heidät kuuluisi polttaa roviolla? 

Uskon, että monen tasa-arvoista avioliittolakia vastustavan on täysin käsittämätöntä ymmärtää heidän tuottamaansa tuskaa tuntemattomille ja täysin viattomille ihmisille, joiden ainoa päämäärä on ajaa lakialoite läpi ollakseen onnellisia ainokaisen elämänsä aikana.

Kuka on valmis päättämään, että he eivät saa mennä naimisiin? Jos heteroilta kiellettäisiin samat oikeudet kuin homopareilta kielletään nyt, puolustaisivat heterotkin samalla tavalla oikeuksiaan jokaisessa julkisessa mediassa. He tekisivät asian senkin kustannuksella, että joutuisivat syrjityiksi yhteiskunnassa, mitä homoparit ovat tähän asti yhteiskunnassamme olleet.

Ei ole mukavaa kuulua yhteiskunnassa kakkoisluokan kansalaiseksi, kun tosiasiassa olisi ihmisarvoonsa katsottuna oikeutettu samoihin asioihin kuin muutkin ympärillä. Eli hyväksyntään, rakkauteen, välittämiseen sekä oikeudelliseen lupaan vaihtaa sormukset toisen ihmisen kanssa yhteiskunnan siunaamana.

Tietysti tätä on vaikea käsittää myös silloin, kun oikeus jo itsellä on ja pysyy, mutta jos joutuisit itse samaan tilanteeseen tai lapsesi joutuisi, haluaisitko tosissasi selittää hänelle, miksi hän ei saa tehdä samaa kuin sinä? Miksi hän ei saa rakastaa haluamaansa ihmistä? Miksi hän ei saa samoja oikeuksia kuin sinä? "Koska hän on huonompi kuin sinä olet."

Älä sulje silmiäsi totuudelta: Oma lapsesi olisi muita huonompi ja omistaisi jo lähtökohtaisesti huonommat yhteiskunnalliset oikeudet kuin sinä. Oletko koskaan miettinyt, haluaisitko tarjota lapsellesi vain parasta? Oletko koskaan miettinyt, ettet haluaisi hänen koskaan kokevan samaa tuskaa sekä syrjintää yhteiskunnassamme kuin samaa sukupuolta olevat parit kokevat nyt? 

Ota hetki aikaa ja mieti, mitä sinä haluat tulevaisuudessasi lapsillesi sekä läheisillesi tarjota. Mieti, millaista yhteiskuntaa haluat olla itse rakentamassa. Yhteiskuntaa, joka ei anna samoja oikeuksia kaikille kansalaisilleen ja tuottaa häpeää tietyille ihmisryhmille vai yhteiskuntaa, joka hyväksyy ihmiset sellaisinaan, vaikka he eivät elämässään toteuttaisi kaikkia yhteiskunnan ns. normeihin lukeutuvia arvoja?

Kun tällä hetkellä normi on se, että homot eivät ole samalla lähtöviivalla kuin heterot yms. Jos normeja ei olisi koskaan muutettu, ei naisillakaan olisi yhteiskunnassamme tasa-arvoa. Miten sellaista valtiota voidaan kutsua hyvinvointivaltioksi, jossa kaikkien oikeudet eivät toteudu?  

Tämä asia on tärkeä. Jaa sen sanomaa, jos voit. Taistele sen puolesta. 

Jos huominen ei tuo hyvää tullessaan, joskus ponnistelut tullaan palkitsemaan kuitenkin. 

tiistai 18. marraskuuta 2014

Koska kaikki meistä ovat syntyneet kuolemaan

Kuinka useasti olet ajatellut, millaisen hauta-arkun haluaisit? 

Useasti kysytään, mitä kaikkea haluaisit elämässäsi vielä toteuttaa, jos tietäisit kuolevasi muutaman kuukauden kuluttua. Monet meistä alkavat kerätä listaa unelmista, joita ovat suunnitelleet toteuttavansa ennen omaa kuolemaansa. Mutta kuinka moni meistä tulee etukäteen tietämään, milloin aikamme on täysi?

Jos tietäisit kuolevasi tänään, voisitko hyvillä mielin sanoa olleesi täysin tyytyväinen elämääsi?

Harva meistä pystyy vastaamaan kysymykseen myöntävästi.

Mutta miksi?

Yleensä ajatellaan, että ihmisen on täytynyt olla hyvin negatiivinen ja masentunut, kun hän myöntää ajatelleensa omaan kuolemaansa liittyviä asioita ennen lopullisia hyvästejään. Asia pitääkin varmasti jollain tasolla paikkansa.

Hämmentävämpää kuitenkin on, että harvoin pysähdymme tosissamme miettimään, että oma kehomme, ja sitä myöten myös päänsisäinen maailmamme, on melkoisen haurasta tekoa. Saatamme pudota rappusista pää edellä, jolloin niskaluumme napsahtavat todennäköisesti poikki, ja elämä silmissämme on tuomittu sammumaan sen sileän tien. Hengitämme muutaman kerran syvään ja viimeisen henkäisyn jälkeen meitä ei fyysisellä eikä psyykkisellä tasolla ole enää olemassa. Ei ainakaan tässä ulottuvuudessa, jossa nyt elämme.

Etenkin nuoret ottavat elämässään useita riskejä, jotka hieman pidemmälle suunniteltuina saattaisivat jäädä toteutumatta. Ajelemme autolla humalassa, hyppäämme laiturilta veteen tietämättä mitä siellä on vastassamme ja kävelemme pienillä kujilla aavistamatta pimeydessä vaanivaa pahaa. Psyykemme rakentuu tavalla, jossa suljemme pois vaaran mahdollisuuden ja kuljemme eteenpäin lähestulkoon sokeina sille, että jopa meille itsellemmekin saattaa sattua jotakin pahaa. Silti elämme maailmassa, jossa media kertoo uutisia täysin viattomien ihmisten raiskauksista sekä raaoista joukkomurhista päivästä toiseen. Luemme artikkeleita lehdistä ajatellen, että "onpa kurjaa, mutta en usko, että tälläistä voisi sattua omalle kohdalleni."

Raaka totuus silti on, että kuka tahansa rakkaista läheisistämme tai jopa me itse, saatamme sattua vaaran tielle, emmekä yksinkertaisesti mahda sille yhtään mitään.

Mielestäni voisi sanoa vain kylmäksi realismiksi ajatella, että tulemme kaikki kuolemaan jokatapauksessa joskus. Oheistuotteena tulee lisäfakta siitä, että emme edes tiedä milloin tai missä tilanteessa tulemme kuolemaan. Silti epätoivoisesti yritämme löytää lyhyestä elämästämme jokapäiväisiä rutiineita, unelmia sekä rakkautta niitä asioita kohtaan, joista itse välitämme.

Olen pohtinut vuosien saatossa sitä, että kuolemanpelkoa kokiessamme osa meistä saattaa lamaantua ja jotkut meistä se saa elämään vielä suuremmalla teholla kuin normaalisti. Pelko kaiken menettämisestä antaa meille surua ja voimaa, molempia lähestulkoon samanlaisessa mittakaavassa. Silti pohdimme, mikä todella merkitsee loppupeleissä; ovatko ne hyvät arvosanat koulussa, ystävien saaminen vai unelmiemme toteuttaminen. Mutta siinä missä havahdumme siihen, että me kaikki väistämättä kuolemme jonakin päivänä, me myös kiellämme sen mahdollisuuden mielissämme itseämme lohduttaaksemme.

Harva meistä on täysin sujut oman kuolemansa kanssa. Se saa ihmiset ahdistumaan ja panikoimaan. Kuolema on vahva sana ja usein kokemamme paha liittyy jollakin tavalla ihmisen kuolevaisuuden toteamiseen. Kuolemalla ja kuolemisella saatetaan suorastaan mässäillä, mutta myös romantisoida kuolemaa kauniiksi asiaksi, joka saattaa meidät haudan lepoon ja ulos kivuistamme. Mistä se tosin tiedämme, mitä on tulossa oman kuolemamme jälkeen? Rajan toisella puolen - jos rajaa on ylipäätään olemassa - saattaa olla tulossa vain lisää kipua ja kärsimystä, tai sitten kristinuskon mukainen ikuinen rauha sekä ilo taivaassa.

"Jos ihminen ei pelkää, ei hänellä ole myöskään mitään menetettävää."

Joskus ajatus siitä on varsin lohduttava sekä tuskalias, että loppujenlopuksi me kaikki olemme samassa veneessä oman elämämme kanssa. Koemme eri asioita, synnymme ja tulemme erilaisista lähtökohdista, mutta lopulta jokaisen elämä päättyy samaan pisteeseen. Tästä huolimatta kuvittelemme olevamme jotenkin parempia tai huonompia kuin muut ihmiset ympärillämme. Toiset meistä saavuttavat elämänsä aikana paljon, toiset eivät saavuta yhtään mitään. Mutta onko kuolemamme jälkeen mitään väliä enää sillä, mitä olemme saavuttaneet tai mitä olemme olleet saavuttamatta. Kuoleman saapuessa meidän elämämme on vain sammunut kynttilä, joka on palanut loppuun ja haihtunut savuna ilmaan. Ja niin kaikki me ihmiset jatkamme loputtomiin tyhjänpäiväistä kiertokulkuamme.

Joskus joudumme kaikki tilanteeseen, jossa voimme itseltämme kysyä, mitä ylipäätään voimme sanoa ihmiselle, jonka kuoleman tiedämme häämöttävän aivan lyhyen ajan päässä.

Ehkä tärkeämpi kysymys olisi, mitä voisimme samassa tilanteessa sanoa omalle itsellemme, kun kaikki me tulemme kuolemaan kuitenkin.

perjantai 14. marraskuuta 2014

Miksi vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen?

Me olemme vain ihmisiä, ja meillä on valtava joukkoon kuulumisen tarve.

Sanotaan, että ihmiset ovat eläimiä kehittyneempiä, mutta silti meidän sanotaan kehittyneen suoraan eläimistä. Meille on myös itsestäänselvyys, että eläimet ovat laumasieluja, jotka eivät pärjää yksin. Niin me ihmisetkin toteutamme tätä joukkoon kuulumisen ja ryhmäsuggestion käsitettä jokapäiväisessä elämässämme.

Koulussamme kävi tänään puhumassa eräs mies kehitysvammaisien ihmisoikeuksista. Mitä me ajattelemme heistä, ja mitä meidän kuuluisi ajatella heistä? Ei tarvitse mennä kuin sata vuotta taaksepäin (jos sitäkään) yhteiskuntamme kehityksessä, kun kehitysvammaisten, epileptikkojen, homoseksuaalien sekä mielenterveysongelmista kärsivien ajateltiin tehneen niin pahaa syntiä, että he eivät voineet mitenkään olla osa ns. täydellistä yhteiskuntaamme. Nykypäivänä näitä kaikkia ryhmiä ymmärretään hieman paremmin, mutta tasa-arvo ei silti jostakin syystä toteudu.

Jos metsissämme kasvaa kannabiksen lehteä, on hirvien luontaisten vaistojen tehtävä kieltää niitä koskemasta tuntemattomaan ja oudolta tuoksuvaan kasvilajiin. Samalla alitajuntaisella tavalla me kartamme ihmisiä ja asioita, joissa on jotakin outoa. Me ehkä kuvittelemme heidän olevan meille vaaraksi, mikä lasketaan täysin terveen itsesuojeluvaiston piikkiin. Monet meistä ajattelevat tekevänsä päätöksiä "rationaalisesti" eli järjellä, ja tietävänsä selkeästi, mistä syystä he toimivat jollakin tietyllä tavalla.

Jos eläimet toimivat siis suurimmaksi osaksi "vaistonvaraisesti", lähestulkoon väitämme, että meillä ei vaistonvaraista toimintaa ole olemassakaan - vain puhdas järki ja syy-seuraus-suhteemme - ja se siitä keskustelusta.

Siitä huolimatta hakeudumme ja erittelemme ihmisiä erilaisiin ryhmiin. On olemassa "sairaiden" lokero, ja "terveiden" lokero, "normaalien" ja "outojen" lokero. Miten sitten määrittelemme jonkin normaaliuuden tai outouden, onkin asian ydinkysymys. 

Suurinosa meistä tiedostamattaan ajattelee nähdessään varakkaan tai vanhoissa ryysyissä kulkevan ihmisen, että "sieltä tulee rikas, ja hänen perässään köyhä." On siis olemassa kaksi ryhmää, jonka perusteella arvioimme ihmisiä - edes asiaa sen suuremmin pohtimattamme. Samalla tavalla ajattelemme kehitysvammaisen tullessa meitä vastaan (leikimmepä kuinka moraalikkoja tahansa), että: "Sieltä se vammainen tulee." Asiaa vielä vahvistaa joko ulkoinen poikkeavuus hänen vammojensa takia tai jokin muu seikka, joka selvästi ilmoittaa, että nyt asiat eivät olekaan niin, kuten ne yleensä tuntuvat olevan.

Harva luultavasti tässä vaiheessa ajattelee, että: "Sieltä se ihminen tulee. Sieltä tulee Pekka." Jos emme ole sen suuremmassa kontaktissa kys. ihmisen kanssa. Ja harvemmin olemme, jos samantien hänen poikkeavuutensa takia (jolle ihminen ei itse mitään voi)  lähdemme karttamaan häntä kuin pahemmankin ruton kantajaa.

En siis väitä, etteikö olisi täysin luontaista ajatella ed. mainitulla tavalla, jos lapsesta asti ihmistä ei ole kasvatettu tietoisesti ajattelemaan toisin. Pointti on kuitenkin siinä, että meidän tarpeemme kuulua johonkin tiettyyn lokeroon tai ryhmään on niin suuri, että siihen kuulumattomuus saattaa murtaa pahimmassa tapauksessa koko identiteettimme. Suurin osa tiedostetuista ja tiedostamattomista toiminnoistamme tehdään sen takia, että olisimme osa ryhmää ja osaisimme miellyttää ryhmämme muita jäseniä, jopa hinnalla millä hyvänsä. On äärimmäisen vaikeaa hyväksyä muut ihmiset, jos he eivät itse hyväksy meitä. Kenestä hyväksynnän pitäisi siis alun perin lähteä? Niistä muista vaiko meistä itsestämme?

Tällöin voidaan myös pohtia kuka rajamme meille asettaa: Onko se media, perhe, ystävät ja työkaverit? Jos meidän tarvitsee pohtia jokainen päivä herätessämme, miten voisimme miellyttää heitä, olisi kai olennaista pohtia ensin, mistä heidän maailmankuvansa on muodostunut. Ihminen tunnetusti tulee siksi, mitä hän tekee tai ajattelee itsestään arkipäivän keskellä. Jos emme voi muuttaa kehoamme, voimme muuttaa omaa ajattelumalliamme ja siinä ohessa muidenkin. On karu totuus, että oma asenne on kaikki kaikessa.

Tämän perusteella voidaan päätellä, että tasa-arvo ei vielä missään suhteessa meidänkään edistyneessä yhteiskunnassamme toteudu, jos se tulee ylipäätänsä toteutumaan maailman historiassamme koskaan.

Voidaan myös kysyä, johtuvatko kaikki ongelmamme loppujenlopuksi siitä, että vaikein tehtävämme on hyväksyä toinen ihminen ihmisenä, eikä tietyn ryhmän lokeroituna jäsenenä?

Ovatko aivomme vain liian kehittymättömät katsomaan toista silmiin, ja sanomaan tosissamme:

"Ole sellainen kuin olet."

Ja vieläpä tarkoittamaan sitä. 




torstai 23. lokakuuta 2014

Jumalaa ei olekaan olemassa

Eräs fiksu ystäväni sanoi: "Kaikesta saa vitsailla, kunhan on oikeassa seurassa."

Pitää paikkansa. On karuja ja vähemmän karuja aiheita, mutta aina kannattaa varoa sanojaan ottaen huomioon sen, mitä ihmisille on tietämättämme saattanut tapahtua aiemmin elämässä. Emme voi koskaan tietää, mistä joku ottaa itseensä. Emme voi koskaan tietää, koskettavatko sanamme jotakuta vai eivät.

Jos sinulla on nyt "hetki aikaa puhua Jeesuksesta", niin meissä on aina olemassa kaksi ääripäätä: uskovaiset vastaan ateistit. Kahden ääripään väliin asettuvat agnostikot. He eivät ota lainkaan kantaa siihen, onko Jumala olemassa vai ei.

Mielestäni meistä kenelläkään ei ole varsinaista velvollisuutta olla asiasta mitään mieltä. Ei tarvitse verisesti olla kumpaakaan ääripäätä, kun voi valita näin sanotusti myös "kultaisen keskitien." Joko uskoa tai olla uskomatta, vaikkapa kumpaa vain tarpeen vaatiessa. Tämä siksi, että ihmisiä ohjailevat lähinnä heidän halunsa ja tunteensa.

Nykyään monet eroavat kirkosta ja perustelevat kantansa joko konservatismilla tai ateismilla. Meidän maailmassamme, jossa tieteelliset näkemykset valtaavat alaa, ei ole tilaa henkimaailmalle tai uskolle sellaiseen, "minkä olemassaoloa ei voida todistaa tieteellisin perustein." Kirkko muuttaa muotoaan poliittisin perustein tai yrittää pysyä tässä ns. nykymaailman menossa mukana. Se saa konservatiivit lähtemään pois kirkon alaisuudesta. Jotkut taas perustelevat eroamisen kirkollisveroilla, jotka loppujenlopuksi eivät tee vaurastuneen kukkaroon kovinkaan suurta lovea.

Tämän jälkeen on hyvä puhua siitä, onko kirkkoon kuulumisessa tai kuulumattomuudessa kyse ihmisen paremmuudesta tai huonommuudesta.

Meillä on peruskäsitys, jossa lähestulkoon kaikki uskovaiset ovat fanaattisia jeesustelijoita, joita tapaamme kaupungilla häiritsemässä ihmisten normaalia ja kiireistä arkea. Meillä on peruskäsitys, että lähestulkoon kaikki ateistit palvovat Saatanaa (uskovaisten mielestä) tai ovat parempia ihmisiä, koska eivät "usko moiseen hölynpölyyn" (ateistien omasta mielestä.)

Monet ateistit toteavat uskovansa siis mieluummin tieteelliseen maailmankäsitykseen eli alkuräjähdykseen. Uskovaiset taas pitävät totuutenaan Raamatun luomiskertomusta. Mistä siis kumpikaan ryhmä tietää varmasti, kumpi vaihtoehdoista on oikein? Pitkälti hyväksi todettu perustelu on, että tieteellinen kuva maailman synnystä voidaan todistaa mm. fysiikkaa laskemalla. Toinen hyväksi todettu perustelu on, että Herran tiet ovat tutkimattomat ja hänellä on kaikki valtakunta, voima ja kunnia, iankaikkisesti - niin maan päällä, niinkuin taivaissa. 

Mikä on siis oikein, ja mikä on väärin? 

En ole ottanut asiaan itse minkäänlaista kantaa. Jumala voi olla olemassa tai olla olematta, mutta uskoipa kumpaan tahansa, on sen tuputtaminen itsessään väärin. Jos olet uskovainen, se ei tee sinusta ateistia parempaa ihmistä. Jos olet ateisti, se ei tee sinusta uskovaista parempaa ihmistä.

Harvoin ihmiset silti tajuavat, että kyse on tässäkin asiassa puhtaasti mielipidekysymyksistä. Sanotaan, että mielipiteistähän ei voi kiistellä, mutta niistä kiistellään väistämättä siltikin. Eikö parempi vaihtoehto olisi kunnioittaa avoimesti kaikkia mielipiteitä, eikä väkisin yrittää työntää omia uskomuksiaan muiden kurkusta alas?

Jotkut tekevät kaikkensa saadakseen ihmiset uskomaan itseään - varsinkin uskon tai sen päinvastaisissa asioissa. Kierrellään ovelta ovelle markkinoimassa uskontoa käsitteleviä lehtiä tai päinvastoin: Ajetaan auto, jossa puhutaan kirkollisvero-maksujen säästämisestä kirkon eteen jokaisen Jumalanpalveluksen ajaksi. Kumpikin vaihtoehto on omalla tavallaan äärimmäisen tuputtava ja provosoiva.

Jos antaisimme kaikkien uskoa rauhassa omaan totuuteensa, tuskin näitäkään suuria sotia tai väärinkäsityksiä maailmassamme olisi olemassa. Meistä kukaan ei voi loppujenlopuksi todistaa, mitkä uskomuksistamme ovat oikeita ja mitkä eivät.

Tässäkin asiassa voisi yhtä hyvin olla kyse siitä, onko lempiyhtyeesi mielestäsi hyvä vai huono - ja pitäisikö sen huonoutta tai paremmuutta väkisin lähteä markkinoimaan ympäriinsä. Jos joku toinen pitää siitä, se on hänelle oikein. Jos joku toinen ei pidä siitä, se on hänelle myös oikein.

Kuulostaako tämän yhtälön sisäistäminen oikeasti maailman vaikeimmalta tehtävältä?

Kertokaa te.