Vuorovaikutus suomalaisen kanssa on kuin rämpisi tervassa

Yleisesti ottaen suomalaisten suosituin motto on, että suomalainen on juro murjottaja, "joka ei vastaa, kun häneltä kysytään jotain, mutta vastaa silti silloin, kun häneltä ei kysytä mitään."

Tämä pätee usein sosiaaliseen vuorovaikutukseen suomalaisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että tämä ei todellakaan päde moniin suomalaisiin vuorovaikutuksen tapahtuessa kasvokkain. Minä olen sellainen ärsyttävä suomalainen, joka jää höpöttämään mieluusti lyhyitä keskusteluja kaupan myyjän kanssa (jos jonoa ei ole ja liikkeessä on muutenkin hiljaista.) Teen samaa odottaessani tulevaa vuoroa pysäkillä, jonkun istahtaessani viereeni bussissa ja kävellessäni baarista kotiin yksin. En lähes koskaan törmää keskustelun avatessani ihmistyyppeihin, jotka vain murahtaisivat epäkohteliaasti takaisin jotakin ja jäisivät mieluusti omaan yksinäiseen linnaansa hermoilemaan siitä, että paikalla on toinenkin ihminen. Suomessa pätee vain se sääntö, että jos kukaan ei edes aloita keskustelua, kaikki pysyvät hiljaa. Suurinosa kuitenkin on erityisen mielissään jatkamassa jutustelua, jos edes yksi joukon jäsenistä uskaltaa avata suunsa ensimmäisenä. Tällaisia me suomalaiset vain olemme. Tuntemattomille ei saa puhua, mutta salaa podemme silti jatkuvaa halua yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Sitä ei vain saa vahingossakaan myöntää! Jos myönnät, olet hävinnyt pelin.

Sen sijaan suomalaisten sosiaalinen kömpelyys näkyy kunnolla vasta internetin puolella. Useimmiten sanomme, että "netissä tulee juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mutta luonnossa olen niin ujo, etten uskalla sanoa mitään." Se pitää varmasti paikkansa joidenkin kohdalla, mutta asia on myös toisinpäin: tapaat mukavan tyypin jossakin ja juttu lentää taukoamatta hyvin, mutta saadessasi hänen yhteystietonsa ja yrittäessäsi jatkaa juttelua netissä, toinen ei enää osaakaan olla aktiivinen osapuoli keskustelussa millään tavalla. Olen miettinyt usein, mistä tämä ilmiö ylipäätään johtuu. Johtuuko se vain siitä, että toista ei enää kiinnostakaan nettiprofiilisi nähtyään jutella kanssasi vai siitä, että hän on niin kiireinen, ettei ehdi olla kiinnostunut juttelemisestasi kanssasi (ainakaan niin kiinnostunut, että näkisi vaivaa tehdäkseen jutustelusta yhtä sujuvaa kuin luonnossakin)?

Toiset ihmiset eivät ole sosiaalisuuden multihuipentumia siinä suhteessa, että he olisivat suuna päänä juttelemassa tai kertomassa hauskoja juttuja päivän tapahtumista. Joskus ongelma on siinä, että todellisuudessa omista jutuista ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa joka päivälle - eikä tarvitsekaan olla. Seuraava kysymys kuitenkin kuuluu, että jos omista jutuista ei tunnu olevan mitään kerrottavaa, estääkö se silti kysymästä toiselta osapuolelta mitä hänelle kuuluu ja yrittämästä jatkaa keskustelua jollakin muulla tavalla? Minun mielestäni ei. Onko kyse sitten pikemminkin siitä, että mielikuvitus juteltavien aiheiden suhteen ei vain luista vai eikö kysymyksiä uskalleta esittää? 

Yksi ihmisryhmä on sellainen, joka toteaa, että he eivät uskalla kysellä (he ovat ujoja ja ajattelevat, että jos toisella ihmisellä on kerrottavaa jostakin, he kertovat asiansa suoraan tai aloittavat juttelun aiheesta, joka heitä itseään sattuu kiinnostamaan.) Tämä voikin olla harvinaisen helppoa sellaiselle ihmiselle, joka yrittää hoitaa supliikkia toisen osapuolen kanssa jatkuvasti toisen kiinnostuksen tasoa ajattelematta. On helppoa aloittaa aihe ja nähdä vuorovaikutuksessa kasvokkain millaista viestiä toisen elekieli kertoo hänen kiinnostuksensa tasosta - mutta välityspalvelimien kautta juteltaessa tällaisen seikan arvioiminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Usein tärkein asia vuorovaikutuksessa on katsekontakti, joka viestii tiedostomattomasti erilaisia asioita siitä, milloin ihminen alkaa kyllästyä meneillä olevaan aiheeseen, vältteleekö hän aiheesta puhumista vai kuunteleeko hän silmät pyöreinä ja innostuneena sinun juttuasi. Kun et sitten halua kasvokkainkaan tylsistyttää keskustelukumppaniasi kuoliaaksi jutuillasi, miten kestäisit tehdä sen täysin tiedottomana netin välityksellä? 

Silloin vuorovaikutuksen peruspilarit astuvat ydinasemaan, vaikka sitä emme välttämättä tiedostaisikaan. Jotkut ihmiset osaavat jutella ummet ja lammet itsestään, mutta toiselta he eivät koskaan kysy mitään. Tämän tyypin ihmiset ovat useimmiten niin tasaisen kiinnostuneita itsestään, että se on ilmiselvää jo muutaman jutustelukerran jälkeen. Netin tarjoama vuorovaikutuskenttä kuitenkin mahdollistaa sen, että vastoin kasvokkain itsestään kiinnostunut ihminen - ja myös sinulta tarkentavia kysymyksiä kyselevä, sinunkin elämästäsi kiinnostunut tyyppi - muuttuukin netin keskustelupalstalla sosiaalisesti niin kömpelöksi, että koko keskustelun johtaminen on sinun vastuullasi. Jos et koskaan kysy toiselta mitään ja osoita sillä tavalla olevasi hänestä ihmisenä kiinnostunut, miten voit odottaa, että hän jaksaisi jutella kanssasi kovinkaan pitkään? Kaikista vaikeinta keskustelua on viedä eteenpäin myös silloin, jos samalla yrittää kertoa kyselybuumin ohessa itsestään, mutta keskustelukumppani ei osaa tarttua vastavuoroisesti näihin asioihin mitenkään kiinni. Toisaalta tällaisen ihmistyypin olemassa oleminen harmittaa itseäni siinä suhteessa, että moni kasvokkain sosiaalisesti potentiaalinen ja miellyttävä ihminen menee hukkaan sen takia, että netissä jutteleminen ei enää sujukaan toivotulla tavalla - ja nykyään se on melkein ainut keino pitää aktiivisesti yhteyttä, jos osapuolien välillä on runsaasti välimatkaa. 

Tässä vaiheessa valituskaarta on hyvä ottaa huomioon se, että tärkeää ei ole olla ainoastaan kiinnostunut vaan olla myös kiinnostava. Monimutkainen yhtälö siinä suhteessa, että monet itsensä täysin keskustelussa taka-alalle jättävät ihmiset (ilman esitettyjä kysymyksiä heidän omasta elämästään) eivät uskalla ruveta kesken juttelun kertomaan asioita itsestään. Toki voisi ajatella, että tällainenkin ihminen on sosiaalisilta taidoiltaan huono, mutta usein sosiaalisuudessa ei ole kyse vain siitä, että osaa kertoa paljon asioita itsestään - vaan myös siitä, että osaa kuunnella. Tutkimuksien mukaan suosituimpia ihmistyyppejä ovatkin ne, jotka asettuvat omatoimisesti kuuntelijan rooliin. (Melko ironista, eikö totta?) 

Suurempi kysymys tämän jälkeen on pitäisikö sellainen ihminen, joka on sosiaalisesti suhteellisen kyvytön internetissä, mutta ei silti kasvokkain tavattaessa, jättää taakseen vai ei? Onko olemassa sopivaa balanssia sen suhteen mitä itsestään saa kertoa, ja miten jutun saisi jatkumaan silloinkin, kun toinen näyttäisi olevan kyvytön esittämään kiinnostusta keskustelun toista osapuolta kohtaan esimerkiksi ujouden takia? 

Onko kyseessä loppupeleissä edes suomalaisten yleinen jurous vai toimeentulemista helpottavan small talk-kulttuurin uupuminen pienessä pohjolassamme? 

Kertokaa ajatuksianne aiheesta ja tulkaa juttelemaan tästä, jos olette miettineet samoja aiheita tai postaukseni sai sinut miettimään asiaa laajemminkin. 

Hyvää lomaa kaikille!

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen

Sitoutumisen kammo on yllättävän yleistä, joten päätin pohtia asiaa vähän laajemmassa mittakaavassa. Miksi se on yleistä? Mitä pitäisi tehdä, jotta sitoutumisen kammoon ei jäisi roikkumaan kiinni? Onko kyse vain ihmisten hallitsemattomista haluista vai jostain, mitä jokainen haluaisi kokeilla, mutta ei uskalla sitä ääneen sanoa?

Parisuhdemuotoja ja tapoja parantaa jo vanhaa parisuhdetta on määriteltynä nykyään kymmenittäin. Ne ovat yhdessä kuin jäätelötiski, josta jokainen saa itse valita mistä jäätelöstä tykkää - mutta sitten pitäisi vielä tilata jäätelöä kaverillekin, jolloin homma muuttuu monimutkaiseksi. Pitääkö kaveri samasta jäätelöstä vai haluaako se sittenkin mansikkaa? Lakritsia vai pähkinöitä? Hei kaveri, mitä sä haluat? Jos se ottaakin jotain sellaista, mitä ei voi itse sietää. Tai sanoo "ihan sama." Kaveri olisi muuten kyllä täydellinen, mutta tuo asenne ja jäätelömaku ei vain täsmää yhteen sinun halujesi kanssa. Mitäs nyt sitten tehdään?

Yleinen oletus on se, että parisuhteessa on kaksi osapuolta, jotka antavat kaikkensa saadakseen parisuhteen toimimaan. Harvemmin parisuhde kuitenkaan toimii, kun suhdetta hankaloittaviksi asioiksi nousevat pettäminen, muille flirttaileminen, erilaiset päämäärät, sairaudet, luottamuspula, epärehellisyys .. Ja lumipallo vain jatkaa kasvamistaan, kunnes rankan eron päätteeksi molemmat päättävät taas yrittää uudelleen jonkun toisen kanssa, ns. "kasvettuaan erilleen." Sellaista sattuu, mutta sattuuko sittenkään?

Ihminen on sellainen olento, että ihan kuin lehmänkin mielestä laitumella, se näkee ruohon vihreämpänä aina aidan toisella puolella. Oma kumppani kyllästyttää ja baarissa viaton flirttaileminen ei tunnu kovinkaan isolta asialta, jos etsitään väliaikaista piristystä jo alkuhuuman kärsineeseen suhteeseen. Kumppani voi avata kokeilunsa jälkeen silmänsä ja todeta, ettei välipiristys ollutkaan oikeasti kovin hyvä idea - mutta se on jo tehty, mikä on tehty. Jos hän saa innostusta pettämisen jälkeen parantaa nykyistä suhdettaan, niin toinen ei välttämättä näe asiaa ihan yhtä positiivisena asiana ja haluaa samantien eron.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitä rakkaus todella on. Suurinosa maailman avioliitoista on sovittuja ja jonkun muun kuin avioliiton osapuolien valitsema asia. Monet sovituista avioliitoista toimivat, sillä kaksi osapuolta ovat sitoutuneet pitämään toisistaan huolta ja he tutustuvat pakon edessä molempien hyviin sekä huonoihin puoliin. Tästä voisi päätellä, että kulutetun kliseen mukaan "rakkaus on tahtotila - ei tunne." Pohjolassamme kumppani valitaankin juuri sen tunteen mukaan. Ihastuksen aikana ihmisen aivot alkavat erittää kipuja lievittäviä sekä mielihyvää lisääviä hormoneja kuten dopamiinia. Serotoniini pitää yllä ihmisen vireystasoa, oksitosiini vahvistaa kiintymyksen tunnetta, adrenaliini lisää suorituskykyä. Kemikaalicocktailin ylläpitämä ihastuksen tunne sekoitetaan usein rakkauteen (jonka aikana kumppanissa on mahdotonta nähdä mitään negatiivista) ja se kestää ihmisillä yleensä puolesta vuodesta jopa kahteen vuoteen. Ja siinä piilee syy, miksi ihmiset eroavat usein puolen vuoden jälkeen. Rakkauteen siirtyminen ihastumisen vaiheesta vaatii paljon työtä ja ehdotonta halua olla toisen ihmisen kanssa - ja sitä työtä monet eivät tee. Rakkaus on toisen ihmisen hyvien ja huonojen puolien hyväksymistä tasavertaisesti. Jos on nähnyt ennen vain hyviä puolia, fakta huonojen näkemisestä voi olla niin karu, että se hajottaa ennen "täydellisenä" nähdyn parisuhteen kokonaan palasiksi. Täydellistä parisuhdetta ei ole olemassakaan, mutta sitä kohden voidaan aina pyrkiä.

Kokisin, että hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet haluavat vielä tehdä töitä yhdessäolemisen eteen, vaikka toinen pettäisikin tai muulla tavalla onnistuisi loukkaamaan. Avaimet lukkoihin pitää vain löytää, sillä jokaisen parin kohdalla avaimet ovat erilaiset. Yhdessä pysymisen halu säilyy sen jälkeenkin, vaikka ongelmakohtia jouduttaisiin selvittelemään yhdessä.

Mitä tulee sitten "vihreämpänä ruohon näkemiseen aidan toisella puolen", niin perustelen uskomuksiani sillä, ettei ihmistä ole alunperinkään luotu yksiavioiseksi olennoksi. En sano, että pettäminen olisi oikein, mutta ihminen voi ihastua kymmeniä kertoja päivässä - mikä ei tietenkään tarkoita, että ihastuminen johtaisi aina pettämiseen asti. Huomattavasti kierompi kysymys siinä on se, että johtuuko ihastuminen useisiin eri henkilöihin siitä, että ihminen on biologisella pohjalla [eläinlajista periytyneenä] luotu pitämään lajikantansa yllä lisääntymällä (minkä vuoksi tunteet heräävät) vai johtuuko se siitä, että ihminen haluaa aina enemmän kuin sillä jo on? Useimmille eläinlajeille kumppanin vaihtaminen tai pettäminen ovat kuitenkin niitä hyödyttäviä tekijöitä, sillä niiden tulee lisääntyä mahdollisimman paljon ja ne saavat suojaa sekä parempia geenejä jälkeläisilleen useammalta kuin yhdeltä kumppanilta. Harva eläinlaji on ylipäätään täysin yksiavioinen, joten miksi olisi ihminenkään?

Tästä syystä luulenkin, että jäätelötiskillä on olemassa monipuolisia vaihtoehtoja parisuhteen lukuisille muodoille ihmistenkin keskuudessa. On olemassa polyamoriaa (monisuhteisuus), avointa suhdetta (vakituisesti yhden ihmisen kanssa, mutta yhden yön juttuja saa olla parin sopimusten mukaisesti), monosuhteita (yksiavioisuus) ja luettelo aina vain kasvaa. Avoimen suhteen tai polyamorian tarkoituksena ei ole, että ihminen voi valita yhden vakituisen kumppanin vierelleen ja sen ohella silti etsiä elämäänsä "parempia vaihtoehtoja nykyisen tilalle" vaan pikemminkin sitä, että ihminen rakastaa montaa ihmistä samaan aikaan silti vakituista kumppaniaan hylkäämättä. Mustasukkaisuus vain astuu usein suhteen eteen eivätkä tällaiset vaihtoehdot parisuhteelle ole yleisesti hyväksyttyjä. Ihmisten täytyy punnita yleensä pitkään pystyvätkö he ajattelemaan kumppaniaan myös jonkun toisen kanssa eivätkä he olisi välttämättä enää parisuhteensa päätähtiä niinkuin monosuhteessa heidän sitä kuuluisi olla. Kokemusten mukaan kuitenkin ihminen saa hyväksyvämmässä ja vähemmän lukitsevassa parisuhdemuodossa aikaa sekä vapauden käsitellä omia tunteitaan perusteellisemmin. Mukaan voi tarttua myös uusia kokemuksia, joita he voivat toteuttaa sitten vakituisen kumppaninsa/kumppaniensa kanssa, jolloin suhteet hyödyttävät mm. henkisen kasvun kannalta kaikkia osapuolia.

Monosuhteessa taas on se kurja puoli, että valinnanvaraa tai varaa vilkuilla muita ei ole, olipa se sitten viatonta tai ei. Ihmiset kantavat yleensä hirveää tuskaa siitä, etteivät he ehdi elää ja oppia kaikkea nuorena - sillä jos he eivät tee sitä nyt, myöhemmin parinvalinta voi olla huomattavasti vaikeampaa ja erilaisten kokemuksien hakuisuus johtaa yksinäisyyteen. Jos hyvä peruskallio on jo löytynyt, parin vaihtaminen lennosta uusien kokemuksien saamiseksi ei ole se kaikkein tervein vaihtoehto kummankaan henkiselle hyvinvoinnille. Ongelmaksi muodostuu se, miten selittää hyvälle peruskalliolleen, että hän ei ole huono, mutta ennen vanhentumista tekisi mieli kokeilla muutakin kuin aina jyystää sitä samaa vanhaa puuta. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että hyvässäkin parisuhteessa halutaan kokeilla välillä muuta, jotta ymmärrettäisiin mitä kaikkea oma parisuhde loppupeleissä muihin verrattuna tarjoaakaan. Hyväkin parisuhde muuttuu lähes aina jossakin vaiheessa itsestäänselvyydeksi, jos sitä ei huomata ajoissa herättää taas henkiin. Toista ihmistä ei vain voi eikä saa missään nimessä omistaa, sillä hän ei ole ostettavissa ja säilöttävissä oleva tavara näyteikkunassa.

Joten olkaa jäätelötiskillänne avoimia itsellenne sekä muita kohtaan, sillä kuten aikaisemmin jo vanhaa kliseetä kulutinkin: Rakkaus ei ole tunne vaan tahtotila. Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa, että uudet asiat eivät ole uhka vaan ne saattavat tehdä jo vanhalle hyvääkin. Rehellisyys etenkin on kaiken a ja o sekä aakkoset niiden välissä, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

Sillä kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken se kärsii. 

Jos elämällä olisikin merkitys

Pitäisi löytää uusi näkökulma aina kaikkeen.

Ne sanovat, että ajattelen asioista eri tavalla ja syvemmin kuin he ovat itse koskaan ajatelleet - mutta minä nostan pääni ja kysyn, että eikö tässä universumissa kukaan ajattele mitään omalla päällään? Ihminen on laumasielu, joka aina turvautuu muuhun joukkoon saadakseen oikeutusta itselleen ja teoilleen. Jopa täysin huomaamatta erilaisista erilaisimmaksikin itsensä kuvitellut olento tekee juuri ne samat temput, mitä joku muu teki häntä hetkeä aikaisemmin. Ei ole mitään uutta, joku muukin ajattelee samalla tavalla kanssasi, ajattelit sitten miten tahansa. Pinnallisesti tai syvällisesti. On samantekevää sukellatko syvävesiin itsesi riekaleiksi repien vai et, joku on kuitenkin käynyt siellä jo ennen sinua. Kyse on kai ymmärtämisestä ja asioiden tajuamisesta. Einstein on kerran sanonut, että jos et osaa selittää sitä kuusivuotiaalle, et ymmärrä sitä vielä itsekään.

Kaikista pahinta tiedottomuudessa ja ymmärtämättömyydessä on kuitenkin se, että ajattelee itsensä niin solmuille, että ajatus katoaa samantien, kun yrittää selittää asioita edes itselleen. Aina voi viisastella muille, että näinhän se menee, etkö nyt tajunnut, mutta todellisuudessa tietää syvällä sisimmässään olevansa aivan yhtä ulalla kuin se, jota yrittää neuvoa kuin parhainkin asiantuntija. Olen todistanut sellaista symbioosia aivan liian monia kertoja. Sitä voi vain onnellisessa epätietoisuudessaan toivoa, että joku tulisi ja sanoisi samat asiat hieman eri tavalla, että jaksaisi edes ottaa sen kapulan kauniiseen käteensä ja yrittää ymmärtää sitten sitä kautta sen, mitä juuri itse on yrittänyt epätoivoisesti päässään selvittää.

Jokainen olento pyörii kai silti yhtä suloisessa umpikujassa itsensä kanssa kuin kaikki muutkin sen ympärillä, koska kaikki tekevät niin - mihinkään ei ole mitään ratkaisuja. Jos kerran uskoo johonkin, niin joku valopää tulee ja etsii siitäkin kaikki porsaanreiät esille ryhtyen hieromaan niitä päin meikkivoiteita. Elämä on oppimista kuolemaan saakka. Kuka niinkin hienon sanonnan on keksinyt, kun siinä ei ole mitään järkeä? Loppupeleissä kuolee niin sanotussa Sokrateen onnellisuuden kuplassa siitä, että "nyt tiedän, etten tiedä mitään."

Kuoleeko siinä levollisena ja onnellisena? Ehkä, kun on tarpeeksi kauan pyöritellyt päässään loputtomia kysymyksiä ja sitten heittänyt perseet olalle todeten, että eihän tässä mitään punaista lankaa tai järkeä ollutkaan - ei sitten niin missään. Ihminen syntyy yhtä tiedottomana kuin se tulee kuolemaankin. Ja silti jotkut käyttävät koko elämänsä sen suuren vastauksen metsästämiseen, jonka jokainen vuorollaan kuvittelee avaavan itselleen paratiisin ja peläten odottaa sitä hetkeä, kun vastaus tulisikin olemaan jotain, mitä ei olisi tahtonutkaan kuulla. Miksi etsimme jotain suurta elämän tarkoitusta? Ei ihminen tahdo ikinä kuulla mitään sellaista, mikä rikkoisi sen suuren ja hekumallisen illuusion siitä, että sen elämällä on oikeasti valtavasti merkitystä merivirtojen suuntaan ja maailman kohtaloon. Ehkä mitään merkitystä ei ole. Sitten ne sanovat, että eihän elämisellä ylipäätään mitään merkitystä sitten ole, jos elämiseen ei ole olemassa mitään syytä. Miksi pitäisi olla jokin syy, miksei vain voisi nauttia ja tanssia sateessa, kun täällä vielä ollaan? Tuskinpa synnyimme maailmaan ikuiseen merkitysjahtiinkaan, jolle ei ole tulossa koskaan minkäänlaista loppua.

Leporankana ja pää edellä seinään, sellaista se elämä kai vain on. Turha kuluttaa päätään hulluuteen asti tuhansilla kysymyksillä, jotka jäävät kumminkin ainiaaksi ilman vastauksia.

Sielujen kiertokulku

Miten kuvailisit vanhaa sielua? Entä nuorta? Onko vanha sielu sellainen, joka on elänyt jo monta elämää ennen nykyistä, oppii asioita helpommin kuin muut ja tietää enemmän? On kiinnostunut asioista enemmän kuin muut. Tietääkö nuori sielu vielä miten se käsittelee elämänsä tapahtumia ja tunteita järjellä, ei kaikkea  vain tunteen kautta? Vai onko vanha sielu jo oppinut, että ihmiset elävät tunteidensa narreina koko ikänsä ja ne ovat silti parhain asia, mitä ihminen kantaa mukanaan - hyvine ja pahoine puolineen?

Sielujen kiertokulku liitetään usein uskonnollisuuteen. En silti näe, että uskomus kuoleman jälkeisestä tai aiemmasta elämästä tarvitsisi mitenkään kirkkoihin tai kappeleihin sidottua uskonnollisuutta vierelleen. Uskonnollisuus on itsessään pelkkää uskoa. Uskoa ylipäätään vain johonkin ja elämistä sen mukaan, mihin itse uskoo. Jokainen ihminen on elämässään uskonnollinen - ei uskova siinä mielessä, että kuuluu johonkin kristikuuntaan. Tarvitaanko kirkkoja välityslinjaksi sille, että uskot olevasi Jumalan lapsi? Ei tarvita. Usko on sinussa, se ei asu läheisessä kirkossa tai kappelissa. Elämä on sinussa. Uskot siihen tai et. Elämä ei ole tässä maailmassa vaan sinun silmiesi takana. Kaikki riippuu vain siitä, miten itse asian ajattelet.

Ihmiset ovat vain koulutettu riippumaan materiasta ja rahasta tavalla tai toisella; ilman ruokaa kuolet, alasti et voi kulkea, ilman asuntoa ja siihen liittyviä kustannuksia sinulla ei ole kotia. Ainakin niin uskot. Ei, sinun on pakko uskoa. Niin se elämä vain pyörii, kun et pärjää omillasi. Aina olet riippuvainen jostakin, minkä vain uskot olevan itsellesi parhaaksi tai joku muu sanoo sen sitä sinulle olevan.

Nytkin voisit sanoa uskomuksiesi mukaisesti, että eivät ne sielut mihinkään kierrä. Keho kulkee, sielu sen mukana. Kaikki maatuu, ei mitään ole enää sen jälkeen jäljellä. Mihin ne sielut sitten menisivät tai mistä ne tulisivat? Lapsi syntyy äitinsä kohdussa eikä sillä ole mitään tietoa edellisestä elämästä. Mutta entä, jos olisikin? Mikä on mahdollisuutemme todistaa uskoamme tähänkään? Ehkä tiede, mutta ei muuta. Taas voidaan kysyä uskotko enemmän tieteeseen vai uskontoon. Uskotko? Kaikessa on kyse uskosta ja sen käsittelemisestä. Tiede on täynnä arvailuja, joita jotkut ihmiset uskomuksissaan pitävät oikeina. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää eikä edes toista parempaa arvausta tai tutkimusta. Voiko sata kärpästä olla väärässä? Kyllä voi. Kuinka moni nero onkaan teloitettu sen takia, että silloin hänen uskomuksensa todettiin vääriksi, vaikka maapallon väitetään nyt olevan pyöreä ja pyörivänkin vielä, kun ennen se oli pelkkä pannukakku? Ja minkä takia? Ihmisten uskon. Sinun uskosi.

Maailmassa on miljardeja eri vaihtoehtoja, joiden seasta vain pitää nostaa oikea tikkarintikku, jonka uskoo olevan kaikkein parasta imeskellä ja pureskella. Hyvä tikkari kestää pienen puremisen, huono rikkoutuu ensimmäisellä puremiskerralla. Uskomuksen pitää olla mahdollisimman kestävä, olipa se sitten mitä tahansa. Onko sielujen kiertokulkuun uskominen kestävää laatua? Ainakaan siihen meillä kenelläkään ei ole olemassa mitään niin sanotusti varmoja vastauksia.

Oletko sinä nuori ja villi vai vanha ja väsynyt? Onko väsymys sitä, että tiedät liikaa maailmasta etkä kestä sen raakalaismaisuutta? Minä uskon, että joskus vanha sielu tiedostaa kaiken ympärillään olevista energioista. Tiedostaa tutkia, haluaa kyseenalaistaa, antaa vaihtoehdon kaikelle tapahtuvalle. Toisaalta vanha sielu saattaisi jo olla kadottanut kontaktinsa maailman energioihin, etääntynyt jo kauas kuten lapset eivät enää pysty olemaan yhteydessä henkimaailmaan sen jälkeen, kun he astuvat aikuisten maailmaan - menevät ensimmäiselle luokalle kouluun. Muiden ihmisten luoma sosiaalinen paine tappaa mahdollisuuden olla yhteydessä ihmisen kaikkiin aisteihin ja aivot surkastavat pois sen osan, mitä ihminen ei joka päivä mielessään tarvitse. Käykö se järkeen?

Näen siitä huolimatta nuorena sieluna sellaisen elämänhaluisen ja -iloisen yksilön, joka on aina valmis lähtemään jokaiseen seikkailuun. Se arvostaa niin paljon, se haluaa tietää kaiken. Se on loputtoman utelias. Saako ihminen joskus päättää elääkö se enää vai ei oman kuolemansa jälkeen? Haluaako se mukaan loputtomaan limboon, jossa se lopulta tiedostaa ystäväni sanoin kulkevansa mausoleumissa, jossa jokaisella askeleella kuolee jotakin? Aina jokin murskaantuu antaakseen toiselle mahdollisuuden elää - toiset ottavat enemmän kuin ovat ansaittuja saamaan ja toisille annetaan liikaa painoa harteille kantaa.

Onko erilaisten sielujen tarkoituksena opastaa nuorempia poluille, jotta ne voisivat muuttaa maailmaa? Onko niiden tarkoituksena kasvattaa toisiaan erilaisiin tehtäviin, koska jokaisella elävällä olennolla on jokin tehtävänsä tässä suuressa maailmassa ja sen ketjussa. Tuhoamalla tai luomalla jotakin uutta. Miksi ihmisen elämä kestää sen verran kuin kestää ja perhosen elämä kestää korkeimmillaan viikon ajan? Onko siinä enää mitään reilua vai onko sen tarkoitus vain viestittää ihmiselle, että elämän kauneus on lyhyttä ja sitä pitäisi arvostaa? Tehtävä on jo suoritettu tässä ulottuvuudessa loppuun eikä niitä enää tarvita.

Sielut, nuoret ja vanhat, kulkevat käsi kädessä yhdessä. Jos ne katoavat, mitä meistä jäisi jäljelle? Onko meidät luotu elämään jotakin merkityksetöntä tehtävää varten? On vaikea uskoa, että niin suuri systeemi olisi luotu täysin turhaan - ilman minkäänlaista jatkuvuuden lakia tai tarkoitusta. Jatkuvuuden lain takia ihminen muuttuu ilman turvavyötä takapenkillä norsuksi, joka tappaa edessään olevan muutamissa sekunneissa lähtiessään liikkeelle kolarissa. Se sama jatkuvuus ja sen voima, joka pätee kaikessa, mitä me teemme tässä maailmassa.

Tunnen itseni vanhaksi ja väsyneeksi elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta ehkä en ole hyväksynyt maailman ominaisuuksia vielä omikseni. Enkelit ovat tunteettomia ja toimivat omien lakiensa mukaan, ihmiset vain uskovat niiden olevan suojelevia olentoja. Enkelit ovat sotureja, ihmiset ovat sotureita omassa elämässään. Sotureita läpi elämän ja niiden vaikeuksien, jotta he oppisivat selviämään vielä tulevista hankaluuksistaan.

Elämä on sotaa. Sen kiertokulku jatkuvuutta.

Ehkä merkityksetöntä, mutta silti niin suurta ja ihmeellistä. 

Valheiden verkko

Kuinka paljon sinä valehtelet?

"Satuta minua totuudella, mutta älä koskaan lohduta minua valheella."

Kun puhutaan totuuden kertomisesta, se usein pelottaa ihmisiä. Kukaan ei halua kuulla totuutta, vaikka joskus toivoisikin sen kuulevansa. Totuus satuttaa. Totuus on paha. Totuus pitäisi tappaa. Valheessa on aina mukavampi elää. On totta, että valheilla saa useammin paljon enemmän ystäviä kuin totuuden kertomisella, mutta ystävyyden laatuun ei parane silloin takertua sen syvemmin. Jos kahden ihmisen välinen ystävyys elää valheesta, valheet kasvattavat ja ruokkivat sitä yhä suuremmaksi. Lopulta huomataan, että kaikki on vain yhtä samaa ja suurta valhetta. Mitään ystävyyttä ei koskaan ole ollutkaan.

Kuinka petetyksi ihminen silloin itsensä tuntee, kun peliä on pelattu jo liian pitkälle verrattuna siihen, että totuus olisi kerrottu heti alussa?

Toisilta valehteleminen tuntuu sujuvan täysin luonnostaan. Toiset eivät tunne minkäänlaisia omantunnon tuskia valheiden kertomisesta kirkkain silmin ja toiset valehtelevat (ainakin omasta mielestään) pakon edessä. Onko sellaista pakkoa olemassakaan, että pitää valehdella toiselle ihmiselle pienimmistäkin asioista? Onko kenenkään todella pakko rakentaa elämänsä valheelle kuin se olisi ainoa totuus, jonka voi muille kertoa?

Mielestäni ei ole. Silti usein nousee esille kysymys siitä, onko pienten valkoisten valheiden kertominen parempi vaihtoehto kuin totuuden kertominen. Sellaisiin kysymyksiin ei ole olemassa absoluuttisia vastauksia, kun ne riippuvat täysin siitä miten ihminen itse käsittää valheen suuruuden tai pienuuden. Mikä on pieni valhe? Mikä on suuri valhe? Mielestäni silloin, jos tietää, että se voi satuttaa toista, todennäköisesti valhe on aika suuri. Entä onko kertomatta jättäminen valehtelua? Ei, jos kyse on jokaisen ruokailun infoamisesta. Jos kuitenkin joudut pohtimaan kuinka voisit välttyä valehtelemasta, ei asian kertomatta jättäminen ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin valehteleminenkaan.

On surullista, että kaikesta huolimatta kaikkein rehellisimmät ihmiset tuntuvat jäävän helposti yksin itsensä kanssa ja he joutuvat miettimään mitä ovat tehneet väärin totuuden kertomalla. Totuuden kertominen on tietenkin suhteellista, koska yhtä ainoaa totuutta tuskin on olemassa vaan niitä riittää maailmassa yhtä useita kuin ihmisiäkin. Totuus on häilyvä, mutta mielipide ei ole. Rehellinen mielipide on ainakin sen sanojan mielestä totuus ja se pitäisi jokaisen hyväksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toinen on väärässä, mutta entä valehteleminen? Sen kyllä oppii ennemmin tai myöhemmin elämässä milloin ihminen ei oikeasti tarkoita sanojaan ja milloin toisinpäin.

Olen usein ihmetellyt, että tässä maailmassa ei silti suorasukaisuudella ja rehellisyydellä pitkälle pötkitä. Maailmassa menestytään useimmiten parhaiten valehtelemalla mahdollisimman paljon. Se on myös tuomio ihmiskunnalle, jonka jäsenten tärkein päämäärä elämässä luulisi olevan vain keskenään toimeen tuleminen. Niin toteaa samalla tavalla Haloo Helsinkikin laulussaan Toiset lähtee, toiset jää: "Täällä käynti kestää sen pienen silmänräpäyksen, joten nosta kasvot ja katso eteenpäin ennen kuin taas toiset lähtee, toiset jää - ne jää tänne yrittämään tulla toimeen keskenään aivan kuin eilenkin, joten katsotaanko huomisen sää?"

Toimeen tuleminen olisi silti luultavasti helpompaa ilman jatkuvaa valehtelemista, johon ihmiskunta on yhtä koulittu kuin nousemaan aamulla sängystä ja pukeutumaan ihan vain siveellisyyden vuoksi. Olitpa sitten menossa työhaastatteluun tai kirjoitat hyvän esseen koulussa, niin ne käskevät valehtelemaan sinua olemaan asioista eri mieltä kuin oikeasti olet ja esittämään itsevarmempaa kuin oikeasti olet. Älä ole rehellinen, se on pahasta. Valehtele, niin sinua silitellään päähän ja sehän on kaikista mukavaa. Jopa se, että selvästi kertoo suureen ääneen valehdelleensa jollekin, on muista ihmisistä hyvä asia, koska kaikkihan sitä tekevät. Miksi mennä moittimaan toista ihmistä valehtelemisesta, kun ei itsekään koskaan tule olemaan umpirehellinen yksilö? Sehän on yhtä mahdotonta kuin haita vastaan taisteleminen jo hukkuneena.

Pitää silti muistaa, että valhe satuttaa aina enemmän kuin totuus. Valheiden koukussa elämme me kaikki, joten mitä tehdä sen pysäyttämiselle?

Eivätkö kaikki sanokin, että he eivät tahtoisi valehdella ja etsivät rehellistä sekä luotettavaa ihmistä vierelleen, joka ei valehtelisi? Sen vuoksi, että he voisivat silloin tuntea itse olevansa turvassa. Satutti totuuden kuuleminen tai ei, siitä selviää silti pienemmällä pahalla kuin todeta eläneensä valheessa läpi koko elämänsä.

Miten silti luottaa kehenkään, jos kaikki vain valehtelevat? Miten voit luottaa kehenkään muuhun, jos et itse koskaan kerro totuutta mistään? Yleensä ihmiset epäilevät toistenkin tekevän eniten sitä, mitä he itsekin tekevät väärin. Jos lopettaa itse valehtelemasta, voi ottaa riskin ja löytää ihmisen, joka ainakin vaikuttaa siltä, että hän ei tekemisistään jatkuvasti syötä valheita.

Mitä muutakaan sitä voisi tehdä kuin yrittää tehdä maailma paremmaksi paikaksi edes sillä, että itse olisi rehellinen?

Joten kuinka paljon sinä valehtelet? Ja miksi? Onko sinun pakko valehdella?
Minun vastaukseni on, että ei ole. Lopeta siis kaivamasta omaa kuoppaasi ja vetämästä muitakin mukaasi valheidesi verkkoon.

Opettele hyvä itsetunto, niin elämäsi helpottuu

Lupasin kirjoittaa itsetunnon rakentamisesta. Eräs nainen on tämän innoituksen takana, joka kirjoitti postauksen "Onko noloa olla oma itsensä?" aikaisemmin omaan blogiinsa. Kysyin, että onko minun järkeä samasta asiasta sitten kirjoittaa, mutta ilmeisesti on, joten tässä tulee.

Hyvä itsetunto ei ole olemista ilkeä muille ihmisille vaan juuri päinvastoin. Hyvä itsetunto on itsensä kantamista ylpeästi ja sen muistamista, että muutkin ovat vain ihmisiä. Hyvän itsetunnon ainekset ovat itsensä hyväksyminen, oman epätäydellisyytensä ymmärtäminen ja asioiden kunnioittaminen tavalla, joka ei vahingoita muita.

Moni kysyy, onko minulla itselläni hyvä itsetunto. Mielestäni se on silti jokaisen oma henkilökohtainen asia, jonka ihmiset kyllä huomaavat tai ovat huomaamatta. Yleensä itsetunnon määrän ja laadun huomaa kaikesta huolimatta siitä millä tavalla ihminen kohtelee heikompiaan sekä  tyylistä, jolla hän kulkee kadulla. Toinen selvästi kävelee niska kyyryssä ja pälyilee ympärilleen omaa olemassaoloaan anteeksi muilta pyydellen, mutta joku muu astelee eteenpäin varmoin askelin niin, että muut ymmärtävät jo vaistomaisesti väistää häntä. Hän tietää minne on menossa ja miten on menossa, vaikka määränpää ei vielä täysin varma olisikaan.

Huono ja hyvä itsetunto ovat molemmat yhtä kieroja asioita huomata kuin pizzapohjan kypsyysaste uunissa - joskus se ei lämpene millään, toisilla palaa pohjaan ja jos ei ole varma, sitä pitää kokeilla pitkällä tikulla. Jos suinpäin ryntää työntämään sormensa uuniin, joko polttaa ne tai tuntee vain viileyden sormenpäissään.

Huonoa itsetuntoa pitää pönkittää väkisin, useimmiten muiden kustannuksella. Jos itsetunto on huono, ihminen menee joskus varoittelemaan muita "voimakkuudestaan" (arvaamattomuudestaan), uskoo kaiken hyvän tulevan eteensä sattuman kaupasta ja joissakin tapauksissa egoilee kuin hullu ympäriinsä, jotta saisi todistuksen siitä, että hän on hyvä ihminen. Hyvän itsetunnon omaava ei samanlaisia todistuksia tarvitse, koska hän on sujut itsensä kanssa. Hän ei vaadi itseltään liikoja vaan tunnistaa omat rajansa, hyväksyy virheensä ja myöntää olevansa myös joskus väärässä. Siksi huono itsetunto ajaa monet ihmiset tavoittelemaan perfektionistisuutta, jotta tilaa kritiikille ja virheiden myöntämiselle ei jäisi (koska hänen itsetuntonsa ei sitä kolausta kestäisi vaan hän joutuisi melkoiseen pyöritykseen itsensä kanssa siitä, että hän on "huono ihminen" yhden virheen takia.) 

Egoileminen on siitä huolimatta se kaksipiippuisin juttu huonossa ja hyvässä itsetunnossa. 

On olemassa kahdenlaista narsismia: Sopivissa määrin se auttaa ihmistä johtamaan muita, koska hän uskoo kykyjensä ja taitojensa riittävän annettuun tehtävään. Hän tekee myös töitä paljon asemansa eteen ja nauttii valokeilassa olemisesta, joten johtaminen on hänelle helppoa eikä hän ahdistu saamastaan huomiosta, olematta silti täysin hirviö muille ihmisille ympärillään, jolloin alaisetkin luottavat hänen tekemiinsä ratkaisuihin enemmän kuin silloin, jos johtaja ei itse olisi täysin varma ratkaisujensa toimivuudesta.

Suurissa määrin narsismi ja sen piirteet ovat ongelma. Narsisti (jos sillä nyt tarkoitamme tässä yhteydessä haitaksi asti omahyväistä ihmistä, emme persoonallisuushäiriötä) luo ympärilleen niin suuren rikkoutumattoman lasipallon, ettei sen läpi pääse pieninkään kritiikki, oli se sitten täysin aiheellista tai ei. Useimmiten huono itsetunto ja sen parantaminen väärin keinoin saakin nousemaan pintaan narsistisia piirteitä, joissa omia virheitä ei hyväksytä minkään uhalla, anteeksi ei pyydetä (koska koetaan, ettei itse ole tehty mitään väärin) ja vikoja etsitään aina jostakin toisesta. Silloin pitää muistaa, että narsisti ei nimestään huolimatta omaa välttämättä hyvää itsetuntoa vaan juuri täysin päinvastoin, vaikka hän toisin antaa ymmärtää.

Silloin astuu kuvaan egoilu, kun puhutaan sellaisesta ihmisestä, joka yrittää aina päästä muiden niskan päälle ollakseen muita parempi - eli juuri vääristä tavoista vahvistaa omaa itsetuntoaan, joka alun perin on heikko ja hajalla.

Miten sitten saada hyvä itsetunto sen oikeassa merkityksessä? 

Assertiivinen vaikuttaminen tarkoittaa, että ihminen pystyy aidosti ottamaan omansa kuin muidenkin tarpeet huomioon samaan aikaan. Assertiivinen ihminen ei väheksy muita, mutta ei myöskään itseään. Niin päästään jo pitkälle siihen, millaista on omistaa hyvä itsetunto.

Tässä pieni pikakurssi niille, jotka eivät silti tiedä miten harjoittaa itselleen hyvää itsetuntoa (koska mielestäni silti sekin, jolla luonnostaan on hyvän itsetunnon ainekset, joutuu opettelemaan sen kehittämistä paremmaksi jokainen päivä.) 

1. Oletko kuullut sen vitsin amerikkalaisen ja suomalaisen ajattelutavan eroamisesta? Amerikkalainen ajattelee nähdessään kalaparven, että: "Hei, tuo on varmasti maailman suurin kalaparvi!", mutta suomalainen vain miettii: "Mitähän nuo ajattelet minusta?"

Älä ajattele jatkuvasti muiden mielipiteitä. Jos alat elää niiden mukaan, jäät vain ikuisiksi ajoiksi niiden vangiksi. Jos joku sanoo sinusta jotakin negatiivista, se ei tarkoita sitä, että oikeasti olisit juuri sellainen mitä joku muu ajattelee sinun olevan. Sinullakin on varmasti ollut sellaisia ajatuksia ja uskomuksia muista ihmisistä, jotka myöhemmin ovat osottautuneet täysin vääriksi, joten älä murehdi - sinua loukkaava ihminen ei tunne sinua eikä voi siten satuttaakaan sinua sanoillaan. Ja loppujenlopuksi aivan kuten sinäkin, kaikki muutkin ovat aivan liian kiireisiä miettimään mitä muut heistä ajattelevat, että he edes muistaisivat omia ajatuksiaan sinusta kovin pitkään. Joten anna mennä, ei sitä kukaan jälkeenpäin kuitenkaan muistele - eikä varmasti yhtä pahalla kuin sinä itse saatat muistella!

2. Katso peiliin ja kerro itsellesi, että olet kaunis. Tuskin koskaan ihminen näkee itseään tavalla, jolla muut hänet näkevät. Jos joku kertoo sinun olevan kaunis, usko häntä. Älä ajattele sitä ääntä, joka kertoi sinulle viisi vuotta sitten, että olet ruma - et sinä ole. Jokainen ihminen on kaunis omalla tavallaan ja aina joku arvostaa sinussa sitä piirrettä, mitä joku toinen ei ole arvostanut tai sinä itse et arvosta. Muut tuskin koskaan huomaavat ajatella, että nenäsi on liian iso kasvoihisi nähden, jos et sitä itse suureen ääneen mainosta.

Kaikki riippuu siitä, miten itse kannat itsesi. Se, mitä ajattelet omasta itsestäsi, heijastuu väkisinkin ulospäin. Joten ajattele olevasi kaunis, niin muutkin huomaavat sen ennemmin tai myöhemmin. Kehosi on kulkulaivasi ja muista arvostaa sekä rakastaa sitä, koska sekin tekee kaikkesi sinun eteesi ja pitääksesi sinut kasassa, vaikka mikä tahansa sairaus olisi iskemässä sinuun.

3. Hyväksy virheesi ja ole armollinen itsellesi. Ole onnellinen, että mokaat. Jos kaadut, nouse ylös ja yritä uudelleen. Opit jokaisesta virheestäsi jotakin uutta ja siitä tiedät, miten olla mokaamatta seuraavalla kerralla. Ikään kuin "the master has failed more times than the beginner has even tried!" 

Opi se, että olet epätäydellinen. Täydellisyyttä ei ole olemassa, joten sitä on turha tavoitella. Epätäydellisyytesi on valtava lahja ja se tekee sinusta kuin ihmisen kuten kaikista muistakin, inhimillisellä tavalla. Miten tylsää olisikaan, jos kaikki osaisivat kaiken jo etukäteen ja tekemättä minkäänlaista työtä oman osaamisensa eteen? Sellainen elämä olisi korkeintaan rangaistus niin sinulle kuin kaikille muillekin. Virheesi antavat sinulle vain mahdollisuuden kehittyä eteenpäin.

4. Usko, että sinusta on siihen. Ei sillä ole mitään väliä, vaikka koko muu maailma uskoisi, ettei sinusta ole tekemään sitä mitä haluat, kunhan itse uskot itseesi. Täällä ei ole ketään, joka voisi tulla sanomaan sinulle, että olet väärässä ja uskosi itseesi sekä kykyihisi on väärin. Meistä kaikista on mihin tahansa, jos vain tarpeeksi haluamme ja uskomme. Usko voi siirtää jopa vuoria, kun se on tarpeeksi vahvaa.

5. Kohtaa pelkosi. Et ole heikko, koska pelkäät. Meillä kaikilla on jotain, mitä me pelkäämme kuollaksemme, mutta meidän tulee myös opetella elämään asian kanssa. Tove Jansson sanoi aikoinaan: "Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota." Ole rohkea ja mene sitä kohden, mitä pelkäät - vain silloin voit voittaa oman pelkosi.

6. Kuuntele muita ja opi pitämään itsestäsi. Jos höpötät aina vain itsestäsi, et ehkä huomaa miten paljon sinuakin he arvostaisivat, jos jaksaisit kuunnella heitä ja samalla tasavertaisesti kertoa myös itsestäsi asioita, jotka koet itsellesi tärkeinä ja merkityksellisinä. Samaan aikaan niin helppoa on hankkia ystäviä, joihin voit luottaa elämäsi myrskyissä: Ole muille mukava ja ole itsellesi yhtä mukava kuin mitä olet muillekin ihmisille. Niin ongelmasi lähtevät ratkeamaan lopulta yksi kerrallaan.

"Sen ihmisen ongelmat ratkeavat lopulta, joka jaksaa antaa parhaansa joka päivä."

 - Larry Bird, maailman kaikkien aikojen paras korispelaaja

"Vain hullu toimii aina samalla tavalla ja odottaa joka kerta eri tulosta."

- Albert Einstein

"Älä tee sitä muille, mikä ärsyttää itseäsi."

 - Sokrates 

Rakasta omaa maailmaasi

Puhuin koko yön ystäväni kanssa elämästä ja sen tarkoituksesta. Totesin, että välillä tekisi mieli vain heittäytyä maahan marttyyrina ja huutaa, että eikö sitä voisi saada edes hieman armoa, ettei aina olisi harteilla liikaa kantamista kerralla. Ystäväni totesi, että elämä kohtelee yhtä epätasa-arvoisesti kaikkia ja on yhtä julma kaikille. Oikoteitä ei ole, mutta elämä osaa ottaa myös vahvoille käsivarsilleen ja tarjota kaikkea hyvääkin.

Kunhan sen vain huomaa. 

Ihmisen silmät ovat sellaiset, että ne näkevät vain sen, minkä ne etukäteen tietävät. Joskus sitä silti oivaltaa uusia asioita ja laajentaa näkökykyään entistä pidemmälle: Niin, että maailma on entistäkin suurempi sen kulkijalle. Ihminen on myös luotu selviytymään, mutta usein ihmisen silmät näkevät kurjuutta paremmin kuin sitä hyvää, jonka he saavat.

Jos ei olisi pahaa, ei olisi myöskään hyvää, mutta millainen balanssi niiden välillä pitäisi olla? Usein kurjuus noteerataan huomattavasti paremmin kuin osataan arvostaa mitään, mitä elämältä ollaan jo saatu ja ollaan todennäköisesti saamassakin. On kurjaa, että sen huomatakseen ihmisen täytyy kärsiä niin paljon - elämä on niin epäreilu kaikkia kohtaan. Sen jälkeen silti nousee useita tassuja ylös, jotka ilmoittavat väkijoukossa haluavansa olla joku toinen. Todellisuudessa se ei silti auttaisi mitään, koska kaikilla on omat ongelmansa niiden hyvien asioiden lisäksi. Ihminen on ahne, kateellinen ja paha luonnostaan - se haluaa aina enemmän kuin sillä on jo ennestään, koska se ei ole ikinä täysin tyytyväinen siihen, mitä sillä jo on. Ahneus ei ole katoava luonnonvara. Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän aina vain haaviinsa kurkottelee ja himoitsee.

Kai sillä selitetään se, miten ihminen haluaa aina vihreämmille laitumille ja kaihoisasti katselee, kun jollakin toisella on hyvä olla. Mikään ei aja ihmisiä niin hulluiksi kuin se, että jollakin on helvetin hyvä elämä ja he näkevät sen Facebookin päivityksistä. Silti he näkevät vain sen, mitä he haluavat nähdä ja mikä vahvistaa heidän jo ennestään luotua mielikuvaansa siitä, miten asiat jollakulla ovat. Mitä me siitä oikeasti tiedämme? Jos jollekulle elämä on ruusuilla tanssimista ja hän iloitsee, ehkä hän on nähnyt myös niin paljon surua, että se on hänet sellaiseksi luonut. Miksi olla kateellinen siitä, että joku on oppinut arvostamaan elämäänsä ja iloisia hetkiään enemmän kuin sinä itse olet? Senkin katkera ja kateellinen idiootti, sanon minä. Oppisitpa joskus huomaamaan muutkin kuin oman itsesi.

Toki joskus emme voi yksinkertaisesti vaikuttaa oman elämämme laatuun, jos tapahtuu sellaisia suuria sattumia, jotka lyövät meidät täysin maahan. Mutta siitä huolimatta aina on tehtävissä jotakin, mikä saattaisi sitä laatua parantaa. Emme ole täysin avuttomia elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta olemme avuttomia kuitenkin. Niitä lampaita, jotka rauhassa odottavat pommin putoamista niskaansa päivästä toiseen. Mutta ehkä kyse on enemmänkin siitä, että jokainen hetki on ainutlaatuinen ja jokaisessa hetkessä piilee mahdollisuus, joka tulee vain ottaa omiin käsiinsä ja käyttää, koska koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Voit joko jatkaa odottamista tai tehdä jotakin sen eteen, että huomisesi olisi erilainen kuin mitä olet sen odottanut olevan. Jos sinulla on nyt hauskaa, käytä se hetki hyväksesi ja ole onnellinen. Ei ihmisellä ole mitään muuta yhtä varmaa käsissään kuin tämä hetki ja edessä häämöttävä kuolema, koska tulevasta ei voi koskaan olla varma.

Opettele olemaan kiitollinen, vaikka elämä kuinka potkisi jatkuvasti turpaan. Et huomaisi sen potkimista ilman, että sinulla olisi ollut niitä hyviäkin hetkiä, jotka saavat sinut itkemään sitä, kuinka huono tuuri sinulla itseasiassa on. Ainakin elät ja sehän on kaikkein tärkeintä tässä hetkessä - olet olemassa ja kaikki langat elämässäsi ovat sinun omissa käsissäsi sen suhteen mitä tällä hetkellä olet tekemässä.

"Elämä on suuri mysteeri, josta ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan", niin vielä totesi ystäväni keskustelussamme. Kyllä, elämä on mysteeri. Ehkä sinun ei tarvitse selvittää maailman salaisuuksia tai tulla tietämään elämäsi tarkoitusta ollaksesi onnellinen. Jos käytät elämäsi ainoastaan niiden etsimiseen ja selvittämiseen, tulet todennäköisesti olemaan vain onneton oman pienuutesi ymmärtäessäsi. Keskity omaan elämääsi, niin tunnet sen suuruuden. Niinhän sitä sanotaan, että jokaisen ihmisen elämä päättyy iholle ja ihon ulkopuolella on se maailma, jonka voimme nähdä sellaisena kuin itse haluamme - me luomme maailmamme omilla silmillämme. Mitä enemmän tiedät, sitä enemmän näet. Mitä enemmän opit, sitä enemmän näet mahdollisuuksia ympärilläsi. Mitä kiihkeämmin elät, sitä tyytyväisempi tulet olemaan vanhana saavutuksiisi.

Ota vain omat mahdollisuutesi ja käytä ne.

Ei ole mitään muuta, mitä voisin sanoa sinulle elämästä kokonaisuutena. Niin maailmasi pääsi sisällä laajentuu ja saat lisää maailmoja omasi viereen, joihin paeta silloin, kun sitä eniten tarvitset. Olet oman itsesi pahin vihollinen ja parhain ystävä. Joten opi rakastamaan itseäsi, jolloin opit rakastamaan elämääsi ja myös omaa maailmaasi.