Jrockin faneja ei olekaan vähän

Teen tämän postauksen yleisestä pyynnöstä. 

Viimeaikaiset liikehdinnät japanilaisen musiikin fanien keskuudessa ovat kirvoittaneet esiin sellaisia kysymyksiä, mihin meistä jokaisen olisi kuulunut kiinnittää huomiota jo vuosia sitten. Monet kysyvät: Miksi jrockin faneja ei enää ole olemassa? Miksi meille ei tule enää keikkoja Suomeen? Se johtaa suoraan johtopäätökseen: Meitä ei enää ole. Tarpeeksi.

Aloitetaan ensin laskemalla mustaa valkoiselle. Kyllä jrockin faneja on olemassa yhä edelleen. Meitä on pilvin pimein, mutta fanikanta ei ole enää yhtä aktiivista kuin aiemmin. Puhutaan siitä, että jrockin fanit ovat aikuistuneet tai siirtyneet kpopin rintamalle. Osa on, osa ei. Molempien genrejen väliinputoajat kuuntelevat yhä molempia ja käyvät molempien keikoilla, jos rahat vain suinkin riittävät kaikkeen.

Noniin. Eli, jos meitä on paljon, miksi me emme ole aktiivisia? NOCTURNAL BLOODLUSTin parissa moni uudempi ja vanhempi fani huomasi saaneensa jopa ihan vahingossa uusia kavereita itselleen. Pidimme miitin, toiset ovat menossa keikalle yhdessä ja sopiva fanipiiri löytyi pitämään hauskaa kaikkien osallistujien kesken. Hetken ajan kaikki oli taas kuin joskus niin kutsuttuina "kulta-aikoina": Mehän pystymme mihin tahansa aktiivisuudellamme! Kaiken huippu oli se, että aktiivisuus toi yhtyeen jopa Suomeen asti.

Sen jälkeen tapahtui kuitenkin jälleen tuttu laskukausi eikä juttu enää ollutkaan niin kiinnostava kuin aikaisemmin. Keikka saatiin kumminkin - kenen vika ja kenen ansio se todellisuudessa oli? Tapahtui valtava lässähdys. Uskomatonta taistelutahtoa riitti vain siihen asti, kun jotakin saavutettiin ja sen jälkeen jatketaan taas tyytyväisinä samalla linjalla kuin aina ennenkin.

Saanko nyt muistuttaa syystä, jonka takia NOCTURNAL BLOODLUST todella tuli Suomeen? 

Tämä on salaisuus, jota poikkeuksellisesti saa jakaa eteenpäin: Kyllä, se oli meidän ansiotamme. Puhtaasti fanien saavuttama kunnia. Ja me osoitimme aktiivisuutemme, minkä takia saimme sen, mitä halusimmekin. Milloin viimeksi näin on tapahtunut? En taida jaksaa muistaa, jos niin on ylipäätään tapahtunut koskaan aiemmin.

Koskaan aiemmin fanit eivät ole tarpeeksi massiivisesti ilmaisseet haluaan saada jokin tietty yhtye x tai y Suomeen, puhumattakaan siitä, että he olisivat vielä itse olleet valmiita tekemään asian eteen jotakin. Tyytyväisinä fanit ovat vain odottaneet, että heille tarjoillaan hopeatarjottimella satoja yhtyeitä nenän eteen ilman, että tarvitsisi edes ostaa lippua keikalle - mitä vielä - katsotaan tästä valtavasta tarjonnasta nyt se itselle sopiva artisti ja sitten mennään sinne, jos mennään! Varmasti tulevat joskus uudestaankin, minullahan ei ole kuluttajana mikään kiire. Ja minulla on oikeus valittaa: Odotan jo valmiiksi mahdollisuuttani haukkua keikan järjestäjä lyttyyn Facebookissa. Miksi keikkaa ei voida järjestää viikonloppuna? Miksi keikka ei kestä pidempään? Eikö lippujen hintaa voisi alentaa? No, paskahan tuo jonotussysteemikin taitaa olla, alkaa 2h aiemmin kuin Onnibus sattuu olemaan Helsingissä. VIP-tilaisuus on myös kestoltaan muutamaa tuntia liian lyhyt ja vähemmän kattava kuin mitä siltä olen jo vuosikaudet odottanut. En tule enää jrock-keikoille, jos se on minusta kiinni. Se on loppu sitten. Paitsi siis, jos se oma kultsipuppeli-ihq-yhtyeeni tulee Suomeen parin vuoden sisällä. Voin harkita asiaa, jos rahat sattuvat silloin riittämään näihin ylihinnoteltuihin lippuihin. 

"Huonoa, huonoa!" huutaa aina kuluttaja. Se on kuluttajan ainainen osa. Jos olisimme hetken realistisia, niin voisimme miettiä esimerkiksi sitä, mikä lipuissa on niin "kallista." En nyt rajallisessa tilassa lähde käsittelemään sitä puolta sen tarkemmin, mutta sanon vain: Mitä vähemmän kysyntää, sitä kalliimpi tuote. Mitä vähemmän kysyntää, sitä vähemmän tuotantoa. Sama kysynnän ja tarjonnan laki pätee keikkojenkin kohdalla. Ei tarjontaa, jos ei aktiivisuutta. Been there, done that. So cruel world. 

Kaikessa on kyse aktiivisuudesta - ja mikä tärkeämpää - yhteistyöstä. Mieti itsesi hetkeksi yhtiön päällikön paikalle. Yhtiössäsi on useita työntekijöitä, joiden tulisi saada palkkaa työstään - ja sinä olet sen kaiken maksaja. Olet vastuussa monen ihmisen taloudellisesta pärjäämisestä, myös omastasi. Olet vastuussa siitä kuinka yhtiösi tulee menestymään tulevaisuudessa ja vastaat kaikista tekemisistäsi yhtiösi työntekijöille, asiakkaille ja yhteistyökumppaneille. Harteillasi on siis valtava taakka kannettavana. Yhtiösi suunta on ollut ehkä joskus selvä, mutta lopulta huomaat, että kysyntä firmasi tuotannolle hajautuu yhä useampiin erilaisiin suuntiin. Yksi haluaa yhtiöltäsi kaljaa - jota se ei tuota jo -, toinen tulee vaatimaan leipää ja kolmas vaatteita. Yrität pitää heidät kaikki tyytyväisinä, mutta jos yhdelle kumartaa, niin toiselle pyllistää. Et voi olla vastuussa kaikesta tapahtuvasta. Nyt kaikki kolme asiakaskuntaa valittavat ihmeissään, miksei sinulla ole tarjota kaljaa, leipää ja Armanin muotifarkkuja juuri nyt - ja mahdollisimman halpaan hintaan tietenkin!

Yrität miettiä pääsi puhki, että jos tarjoat Armanin farkut yhdelle asiakkaallesi halvempaan hintaan kuin itse olet ne saanut, joudut tappiolle ja maksat ylijäävän hinnan omasta kukkarostasi. Jos yrität pyörittää yhtiötäsi loputtomiin oman pussisi kustannuksella pitääksesi kaikki asiakkaat mahdollisimman tyytyväisinä, niin oma kukkarosi alkaa muistuttaa nopeammin kuin uskoisitkaan enemmän anorektikkoa kuin tervettä yksilöä.  Alat jo olla sitä mieltä, että sinun on löydettävä jokin tietty suuntaus yhtiöllesi: Alat tuottamaan vain kaljaa, niin ainakin yksi osa asiakaskunnastasi pysyy tyytyväisenä tarjoamiisi palveluihin.

Jos kysyntä kaljallekin tästä huolimatta alkaa huveta, se on konkurssin paikka lopulta. Ei kaikki kestä ikuisesti, mutta voisi kestää, jos kuluttajakunta löytäisi itselleen yhteisen suunnan. He voisivat keskittää voimansa vain yhden kaljamerkin ostoon, eivät kaikkien, sillä yhtiökään ei pysty tuottamaan kuin yhdenlaista materiaalia kerrallaan, muuten se joutuu katumaan tekemiänsä valintoja.

Yritän selittää vertauskuvallani sitä, että me valitsimme yhteiseksi suunnaksemme NOCTURNAL BLOODLUSTin noin kuukausi sitten - me teimme sen eteen todellista yhteistyötä, kaikki olivat mukana ja valmiita tekemään jotakin saadakseen haluamansa. Tällä samalla tavalla meidän tulisi jatkaa eteenpäinkin, yhdessä. Annoimme selvän suunnan sille mitä haluamme ja milloin haluamme. Jos taas pari fania pyytää yksistään Suomeen tulemaan Mejibrayta, seuraavat viisi pyytävät X Japania ja loput kymmenen jäljelle jäävää haluavatkin Miyavia, niin todennäköisesti näistä yksikään ei tule toteutumaan. Meidän täytyy saavuttaa yhteinen linja ja toisemme ennen kuin täytämme vaatimustason ollaksemme potentiaalinen kuluttajakunta, jota edes kannattaisi harkita miellyttävänsä. Fiksuinta on mennä palanen kerrallaan eteenpäin.

Mitä tulee sitten siihen aktiivisuuden lopahtamiseen, niin taistelu ei yleensä lopu siihen vaan vasta alkaa. Sen jälkeen, kun yhtye on tulossa Suomeen, meidän täytyy edelleen näyttää aktiivisuutemme. Jos vastaamme kyselyyn siitä kenen haluaisimme tulevan Suomeen, emme vielä ole sitoutuneita ostamaan lippua keikalle eli täyttämään itse muilta vaatimiamme odotuksia. Liput pitää ostaa ajoissa. Niin näytämme, että olemme oikeasti tosissamme.

Yleensä jrockin skenen ylläpitämisen suhteen on ollut toimimaton seikka toisaalta se, että monille faneille on jäänyt huono maku suuhun vallitsevasta pessimistisyyden ilmapiiristä. Kadehdimme kpop-ryhmää sen hyvästä yhteishengestä, mutta todellisuus on, että jrock-faneilla on aivan yhtälainen yhteishenki, kunhan fanit vain itse sitä haluavat.

Jos on olemassa fanien eliittiä, niin miksi antaa sen vaikuttaa mihinkään? Onhan yhteiskunnallakin oma eliittinsä, mutta harvemmin tapaamme heitä kasvotusten missään tai annamme heidän vaikuttaa elämäämme - paitsi tietenkin silloin, kun he yrittävät leikata opintotukiamme. Jäljelle jäävä osa, joka kokonaisuudessaan muodostaa jopa jrockin fanikunnan, on täynnä täysin tavallisia Perttejä ja Pirkkoja, jotka eivät poikkea millään tavalla muista ihmisistä eikä edes niistä pissaliisoista kaduilla. He sattuvat vain kuuntelemaan samaa musiikkia kuin sinä - ja eihän sen pitäisi tehdä ihmisestä sentään kovin syntistä kenenkään silmissä?

Yhä edelleen jrockin parista voi löytää pitkäaikaisia ystäviä, hauskoja bileitä, miittejä ja jopa keikkoja, kunhan vain osoitamme, että olemme edelleen olemassa. Jos vain odotamme takamukset tiukasti penkissä meteoriitin syöksyvän taivaalta, niin sitten saammekin odottaa luultavasti omaan kuolemaamme asti ei-yhtään-minkään tapahtumista. Sen sijaan voisimme ottaa ohjat omiin käsiimme ja näyttää mihin meistä on, myöskin sanoa ääneen mitä me haluamme.

Se on todella pieni vaiva siitä, että jotkut vanhat jannut raahaavat omat takamuksensa Japanista asti meille pällisteltäviksi. On todella pieni vaiva osallistua järjestettyihin projekteihin, sillä ne eivät yleensä vaadi paljoa - NOCTURNAL BLOODLUSTin kohdalla kaikki lähti yhdestä vaivaisesta twiitistä. Oliko se liikaa vaadittu siihen nähden sinulta itseltäsi, että yhtye saatiin Suomeen asti?

Jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla yksilön x kanssa, mitään ei koskaan tapahtuisi. Muutos lähtee siis yksistään sinusta itsestäsi. Jos olet itse aktiivinen, joku muukin saattaa olla. Jos joku muukin on, kokonainen ryhmä ihmisiä saattaa hypätä kyytiin mukaan. Sinun äänesi ei ole mitätön. Kenenkään ääni ei ole mitätön.

Sinun äänesi voi saada ihmeitä aikaiseksi. Jos et usko, niin mene ja kokeile - ja tiedä paremmin.

Mä synnyin siellä missä tytöt hoitaa karjaa

Varoitus! Sisältää kamalaa kieltä, angstia ja valtavasti vuosien aikana patoutunutta raivoa. Sanonkin jo nyt: Älä lue, jos et osaa käsitellä ironiaa (vaikka suurinosa tekstistä onkin täysin totta.) Teksti tiivistyksenä: "Tervetuloa takaisin peruskoulu!" // Subjektiivinen kokemus koulusta pikkuisella paikkakunnalla. 

-----

Mä synnyin siellä missä tytöt hoitaa karjaa. 

Hei, ne tosiaan sanoo, että kaikkialla on ongelmia ja kaupungissa aina enemmän kuin maalla. Nuoriso notkuu jossain kauppakeskuksen kulmalla sätkät käsissään, kun ei ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Koulukiusaaminen on rajumpaa, opettajiakin uhkaillaan jatkuvasti. Maallahan kaikki on hyvin kaikilla ja rauhallisesti elellään pienissä piireissä. Sehän se vasta onkin turvallista ja mukavaa. Siis mitä, ettekö olleetkaan samaa mieltä? Haluaisitte muuttaa kaupunkiin? Hullua. Miettikää nyt, olen nähnyt kaupungissa opettaessani, että...

Onhan ne tarinat kuultu jo tuhansia kertoja koulurupeaman aikana. Maalla asuessa on mahdollisuuksia ties minkälaisiin harrastuksiin, kun niihin vain löytyisi osallistujia tarpeeksi (oikeasti, 10 henkeäkin riittää!) On teidän oma vikanne, jos valitatte, ettei täällä voi tehdä mitään kivaa. Ilmottautukaa koulun salibandy-harkkoihin tai menkää pianotunneille. Jalkapalloakin löytyy ja yleisurheilukenttä on aivan loistava paikka! Joo, uimahallikin on tuolla kylän laidalla. Siellä polskutellaan ahkerasti kesät talvet (= niin, kesäisin tarjolla jopa 5-12-vuotiaiden uimakoulu.) Niin, todellakin uskomattoman monia mahdollisuuksia!

... Kunhan siellä ei tulisi vastaan se sama jätkä, joka haukkui läskiksi lehmäksi ja uhkasi kaupan päälle tappaa/käski tehdä itsemurhan. Oikeastaan se tekee sitä joka päivä, mutta ainut mitä asialle kukaan voi tehdä on sen kertominen, että "se nyt vaan on tollanen, kaikkihan sen nyt tietää - älä välitä."

... Tai se tyttö täydellinen, joka aina jaksaa arvostella kaikkea mitä teet, koska olet niin ruma. Se tyttö loistaa korkealla jalustalla kaikkien silmissä, kun sen isoisoisä oli joku kylän kapinasankari vuonna 1940. Sellanen sukunimi kantaa pitkälle ja siis, onhan tämä tyttökin täyttä kultaa. Menestyy kaikessa ja kaikki tietää joka vuosi kuka voittaa kultamitalin yleisurheilukisoissa. Sen ympärillä pyörii kaikki jätkät ja muidenkin pitää kumarrella niin pitkään, että selkäkin katkeaa siinä matkalla. Muilla nyt ei ole mitään mahdollisuuksia olla yhtä täydellisiä.

Liikuntatunnilla tykätään, että sama kaveri on kaikkia kannustava opettajan kultalellikki, jolle annetaan anteeksi kaikki vammat ja tunneilta poissaolot (koska liikuntakisoistahan ne tulivat tietenkin - mutta se voitti ne silti, mikä sankariteko polkea viimeiseen asti maaliin nivelsiteet poikki!) Suurin vamma tosin taitaakin olla sitten päässä, mutta kukaan ei uskalla sanoa ääneen pelätessään joutuvansa epäsuosituksi. Jos joku muu valittaa jalkavammaa kuin kultamitalin saanut täydellisyys, niin sehän ei ole mitään oikeaa kipua. Joku keksitty juttu vaan. Säälistä varmaan sait sen poissaolotodistuksen tällekin tunnille. Oothan sä jopa niin säälittävä, että saat jopa terveydenhoitajan lähettämään sut kotiin. Mutta anteeksi et saa, entistä kovempi rääkki odottaa sitten seuraavalla tunnilla - ja puhuttelu myös tunnin jälkeen.

 Päteä tunnilla saa ne, joilla on oikea mielipide. Jos sanot väärän mielipiteen (tai oikeastaan vain sen mitä kirjassa lukee/oman ajatuksesi), niin kaikki muistaa sen kyllä 10 vuotta jälkikäteen. Oot muutenkin epäsuosiossa, älä edes yritä päteä. Keksit tuonkin vaan päästäsi tai yrität olla joku hirvee hikari joka tunnilla, kun kerran uskalsit viitata ja avata suusi. Ja ai niin, sun veljesi samassa koulussa noin 12 vuotta sitten oli ihan samanlainen kuin sinä. Hirveä riiviö, mikä ihme siinä on, että oot ihan samanlainen kuin se? Kukaan ei edes kato suhun, kun ne tuntee sun veljen - tai siis, on kuullut siitä mehukkaita tarinoita, missä se kiipesi Mount Everestille ja tippu alas huutaessaan, että "mä olen Suomesta!!" - ja saattoi koko maan häpeään. Tai ainakin koko paikkakunnan. Kuka sut nyt haluaisi sen takia tuntea? Ei kukaan. Anna olla. Katoa ja kuole pois, kukaan ei tarvitse sua.

Hei, miksi te sanotte, että haluatte muuttaa pois täältä? Tää kunta kuolee muutenkin sukupuuttoon, kaupat lopetetaan ja koulukin loppuu kohta, vaikka täällä tarjotaan parasta koulutusta koko maailmassa. Ei kukaan varmaan epäile koulutuksen laadukkuutta, mutta ihmisten laadukkuutta kyllä. Siis miksi? Mikä ihmisissä täällä on hirveää? Se vai, kun me välitetään kaikista ja pidetään kaikki yhtä, kun ollaan niin pienellä paikkakunnalla? Kaikki tuntee toisensa ja tukee toisiaan ihan pyytämättäkin. Älkää nyt mihinkään lähtekö - täällähän on maailman kivointa.

Niin siis, täällä lehmien ja kissojen keskellä. Ei lehmissä ja kissoissa ole mitään vikaa (ainakin ne ovat paljon mukavampia kuin täällä olevat ihmiset) - ja ehkä tää pystylaidunkin about 100km jokaiseen suuntaan on ihan jees katottavaa vielä seuraavat 10 vuotta, kunhan sen jälkeen pääsisi edes helvetin kauaksi näistä kulmista. Samat naamat ja samat pillurallit mautoilla pitkin kilometrin pituista raittia, kun jengi siellä kylän laidalla jauhaa paskaa leukien kaivatessa jo pahasti rasvausta. Alaikäset vetää naamoja jatkuvasti siellä täällä hauskoissa bileissä (pulsut kantaa niille kaljaa kaupasta, kun ei oo muutakaan tekemistä), mistä sitten voi kertoa hurjia tarinoita - mut vaan tietäjät tietää, koska surkimuksia ei oteta mukaan. Eli niitä, jotka opiskelee jotakin ja tietää jostain muustakin jotain kuin kyläjuoruista.

Jos et tosiaan tiedä mitä Maunonen teki eilen tuhannen kännissä ajaessaan autonsa sisään kaupan lasista ja miten joku pikkutenu kusi auton penkille niin et todellakaan ole mitään (nämäkin olevinaan hyviä juttuja, "mistä keksit tehdä tollasta, paras juttu vuosiin!!??"). Ihmisarvosi on mitätön, joten olet vain joidenkin "sua parempien" ihmisten kynnysmatto mistä saa sanoa ihan mitä vaan ja mille saa tehdä ihan mitä vaan. Teitpä mitä tahansa, koko kylä tietää siitä jonkun kehittelemän oman tarinan eli todennäköisesti kukaan ei usko, että sun päässäsi liikkuu yhtään mitään järkevää ajatusta ja olet kirjaimellisesti vain idiootti koko paikkakunnan silmissä. Eikä se mitään, kyllä sinun idiotismistasi tiedetään Oulussakin asti, vaikka asuisit Etelä-Suomessa.

Sitten jatkotarinana: Jonakin päivänä, kun opiskelet yliopistossa, niin joku tulee kysymään baarissa: "Sähän oot se koulukiusattu tyttö?" ja joku sua koko kouluajan kivillä mustelmille  heitellyt kusipää tulee itkemään sulta anteeksipyyntöä tekemistään pahoista asioista tuhannen tuiterissa. Et ees tunne koko henkilöä, mutta näin vaan tapahtuu ja koko se paska kaatuu sun päällesi jälleen. Et vaan voi asialle mitään. Et ole ikinä puhunutkaan kenellekään mitään itsestäsi. Mutta kaikki tietää kaiken silti susta - ja aivan jumalattomasti päin persettä.

Niin, että sen takia joku haluaa hakata sut koulun jälkeen. Voit vaan kestää, että silleen hauskasti sanottuna Cheekin sanoin: "Vaan vahvat selviytyy, Darwinit täski pätee." 

Sitten palataan taas iloisesti jatkamaan sitä samaa mantraa, miten täällä pienessä piirissä kaikki on ihanasti ja tyttö täydelliset jatkaa kulkuaan ylpeinä pää pystyssä. Ehkä kukaan ei vaan avaa suutaan, sillä tässä ilmapiirissä on vaan totuttu elämään. On surkimukset ja aatelisto, joka on ensin pistänyt sut mahdollisimman alas tuliseen helvettiin. Sen jälkeen ne jää notkumaan kylän laidalle loppuelämäkseen edelleen jonain suurina sankareina, jotka laittaa poliisipakun takapenkiltä kuvia nettiin, että "taas ollaan radalla, jeejee!" Hyvin menee tosiaan. Tämänhän loistavammin ei voisi mennä.

Ei se mitään. Ehkä kärsit loppuelämäsi, kun et päässyt muualle ajoissa ja jos pääsit, niin elämäsi avartui aivan uudella tavalla siihen, että elämä ja ihmiset voivatkin olla yhtäkkiä jopa ihan kivoja. Ehkä uskallat elää, ehkä uskallat taas avata suusi jossakin rohkeasti ja olla oma itsesi. Ehkä uskallat olla ystävä jonkun kanssa, joka ei heti seuraavassa kääntessä puukota selkään kertomalla paskaa identiteetistäsi koko kansalle ihan kuin ei muutakaan elämää omistaisi.

En tiedä onko se tylsyyteen kuolemista vai mitä. Ehkä se on sitäkin, en vain koskaan ole ymmärtänyt tätä menoa enkä tule ymmärtämäänkään. Vieläkin ollaan jumissa, mutta ainakin suunta on selvä: Mahdollisimman äkkiä pois.

Joten: "Jääkää tänne, täällähän on kivaa ja turvallista! Parhain mahdollinen kasvuympäristö nuorelle, täällä ei ole mitään ongelmia kenelläkään!" Tietäisittepä vaan. Ja kyllä te sen  tiedätte, mutta edelleenkään kukaan ei sano sitä ääneen, koska ei uskalla.

"Mä synnyin siellä, missä ajatukset täytyy liittää jonkun agendaan." - Paula Vesala, Tytöt ei soita kitaraa 

Vuorovaikutus suomalaisen kanssa on kuin rämpisi tervassa

Yleisesti ottaen suomalaisten suosituin motto on, että suomalainen on juro murjottaja, "joka ei vastaa, kun häneltä kysytään jotain, mutta vastaa silti silloin, kun häneltä ei kysytä mitään."

Tämä pätee usein sosiaaliseen vuorovaikutukseen suomalaisten kanssa. Olen kuitenkin huomannut, että tämä ei todellakaan päde moniin suomalaisiin vuorovaikutuksen tapahtuessa kasvokkain. Minä olen sellainen ärsyttävä suomalainen, joka jää höpöttämään mieluusti lyhyitä keskusteluja kaupan myyjän kanssa (jos jonoa ei ole ja liikkeessä on muutenkin hiljaista.) Teen samaa odottaessani tulevaa vuoroa pysäkillä, jonkun istahtaessani viereeni bussissa ja kävellessäni baarista kotiin yksin. En lähes koskaan törmää keskustelun avatessani ihmistyyppeihin, jotka vain murahtaisivat epäkohteliaasti takaisin jotakin ja jäisivät mieluusti omaan yksinäiseen linnaansa hermoilemaan siitä, että paikalla on toinenkin ihminen. Suomessa pätee vain se sääntö, että jos kukaan ei edes aloita keskustelua, kaikki pysyvät hiljaa. Suurinosa kuitenkin on erityisen mielissään jatkamassa jutustelua, jos edes yksi joukon jäsenistä uskaltaa avata suunsa ensimmäisenä. Tällaisia me suomalaiset vain olemme. Tuntemattomille ei saa puhua, mutta salaa podemme silti jatkuvaa halua yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Sitä ei vain saa vahingossakaan myöntää! Jos myönnät, olet hävinnyt pelin.

Sen sijaan suomalaisten sosiaalinen kömpelyys näkyy kunnolla vasta internetin puolella. Useimmiten sanomme, että "netissä tulee juteltua kaikenlaista maan ja taivaan väliltä, mutta luonnossa olen niin ujo, etten uskalla sanoa mitään." Se pitää varmasti paikkansa joidenkin kohdalla, mutta asia on myös toisinpäin: tapaat mukavan tyypin jossakin ja juttu lentää taukoamatta hyvin, mutta saadessasi hänen yhteystietonsa ja yrittäessäsi jatkaa juttelua netissä, toinen ei enää osaakaan olla aktiivinen osapuoli keskustelussa millään tavalla. Olen miettinyt usein, mistä tämä ilmiö ylipäätään johtuu. Johtuuko se vain siitä, että toista ei enää kiinnostakaan nettiprofiilisi nähtyään jutella kanssasi vai siitä, että hän on niin kiireinen, ettei ehdi olla kiinnostunut juttelemisestasi kanssasi (ainakaan niin kiinnostunut, että näkisi vaivaa tehdäkseen jutustelusta yhtä sujuvaa kuin luonnossakin)?

Toiset ihmiset eivät ole sosiaalisuuden multihuipentumia siinä suhteessa, että he olisivat suuna päänä juttelemassa tai kertomassa hauskoja juttuja päivän tapahtumista. Joskus ongelma on siinä, että todellisuudessa omista jutuista ei ole mitään mielenkiintoista kerrottavaa joka päivälle - eikä tarvitsekaan olla. Seuraava kysymys kuitenkin kuuluu, että jos omista jutuista ei tunnu olevan mitään kerrottavaa, estääkö se silti kysymästä toiselta osapuolelta mitä hänelle kuuluu ja yrittämästä jatkaa keskustelua jollakin muulla tavalla? Minun mielestäni ei. Onko kyse sitten pikemminkin siitä, että mielikuvitus juteltavien aiheiden suhteen ei vain luista vai eikö kysymyksiä uskalleta esittää? 

Yksi ihmisryhmä on sellainen, joka toteaa, että he eivät uskalla kysellä (he ovat ujoja ja ajattelevat, että jos toisella ihmisellä on kerrottavaa jostakin, he kertovat asiansa suoraan tai aloittavat juttelun aiheesta, joka heitä itseään sattuu kiinnostamaan.) Tämä voikin olla harvinaisen helppoa sellaiselle ihmiselle, joka yrittää hoitaa supliikkia toisen osapuolen kanssa jatkuvasti toisen kiinnostuksen tasoa ajattelematta. On helppoa aloittaa aihe ja nähdä vuorovaikutuksessa kasvokkain millaista viestiä toisen elekieli kertoo hänen kiinnostuksensa tasosta - mutta välityspalvelimien kautta juteltaessa tällaisen seikan arvioiminen muuttuu täysin mahdottomaksi. Usein tärkein asia vuorovaikutuksessa on katsekontakti, joka viestii tiedostomattomasti erilaisia asioita siitä, milloin ihminen alkaa kyllästyä meneillä olevaan aiheeseen, vältteleekö hän aiheesta puhumista vai kuunteleeko hän silmät pyöreinä ja innostuneena sinun juttuasi. Kun et sitten halua kasvokkainkaan tylsistyttää keskustelukumppaniasi kuoliaaksi jutuillasi, miten kestäisit tehdä sen täysin tiedottomana netin välityksellä? 

Silloin vuorovaikutuksen peruspilarit astuvat ydinasemaan, vaikka sitä emme välttämättä tiedostaisikaan. Jotkut ihmiset osaavat jutella ummet ja lammet itsestään, mutta toiselta he eivät koskaan kysy mitään. Tämän tyypin ihmiset ovat useimmiten niin tasaisen kiinnostuneita itsestään, että se on ilmiselvää jo muutaman jutustelukerran jälkeen. Netin tarjoama vuorovaikutuskenttä kuitenkin mahdollistaa sen, että vastoin kasvokkain itsestään kiinnostunut ihminen - ja myös sinulta tarkentavia kysymyksiä kyselevä, sinunkin elämästäsi kiinnostunut tyyppi - muuttuukin netin keskustelupalstalla sosiaalisesti niin kömpelöksi, että koko keskustelun johtaminen on sinun vastuullasi. Jos et koskaan kysy toiselta mitään ja osoita sillä tavalla olevasi hänestä ihmisenä kiinnostunut, miten voit odottaa, että hän jaksaisi jutella kanssasi kovinkaan pitkään? Kaikista vaikeinta keskustelua on viedä eteenpäin myös silloin, jos samalla yrittää kertoa kyselybuumin ohessa itsestään, mutta keskustelukumppani ei osaa tarttua vastavuoroisesti näihin asioihin mitenkään kiinni. Toisaalta tällaisen ihmistyypin olemassa oleminen harmittaa itseäni siinä suhteessa, että moni kasvokkain sosiaalisesti potentiaalinen ja miellyttävä ihminen menee hukkaan sen takia, että netissä jutteleminen ei enää sujukaan toivotulla tavalla - ja nykyään se on melkein ainut keino pitää aktiivisesti yhteyttä, jos osapuolien välillä on runsaasti välimatkaa. 

Tässä vaiheessa valituskaarta on hyvä ottaa huomioon se, että tärkeää ei ole olla ainoastaan kiinnostunut vaan olla myös kiinnostava. Monimutkainen yhtälö siinä suhteessa, että monet itsensä täysin keskustelussa taka-alalle jättävät ihmiset (ilman esitettyjä kysymyksiä heidän omasta elämästään) eivät uskalla ruveta kesken juttelun kertomaan asioita itsestään. Toki voisi ajatella, että tällainenkin ihminen on sosiaalisilta taidoiltaan huono, mutta usein sosiaalisuudessa ei ole kyse vain siitä, että osaa kertoa paljon asioita itsestään - vaan myös siitä, että osaa kuunnella. Tutkimuksien mukaan suosituimpia ihmistyyppejä ovatkin ne, jotka asettuvat omatoimisesti kuuntelijan rooliin. (Melko ironista, eikö totta?) 

Suurempi kysymys tämän jälkeen on pitäisikö sellainen ihminen, joka on sosiaalisesti suhteellisen kyvytön internetissä, mutta ei silti kasvokkain tavattaessa, jättää taakseen vai ei? Onko olemassa sopivaa balanssia sen suhteen mitä itsestään saa kertoa, ja miten jutun saisi jatkumaan silloinkin, kun toinen näyttäisi olevan kyvytön esittämään kiinnostusta keskustelun toista osapuolta kohtaan esimerkiksi ujouden takia? 

Onko kyseessä loppupeleissä edes suomalaisten yleinen jurous vai toimeentulemista helpottavan small talk-kulttuurin uupuminen pienessä pohjolassamme? 

Kertokaa ajatuksianne aiheesta ja tulkaa juttelemaan tästä, jos olette miettineet samoja aiheita tai postaukseni sai sinut miettimään asiaa laajemminkin. 

Hyvää lomaa kaikille!

Ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolen

Sitoutumisen kammo on yllättävän yleistä, joten päätin pohtia asiaa vähän laajemmassa mittakaavassa. Miksi se on yleistä? Mitä pitäisi tehdä, jotta sitoutumisen kammoon ei jäisi roikkumaan kiinni? Onko kyse vain ihmisten hallitsemattomista haluista vai jostain, mitä jokainen haluaisi kokeilla, mutta ei uskalla sitä ääneen sanoa?

Parisuhdemuotoja ja tapoja parantaa jo vanhaa parisuhdetta on määriteltynä nykyään kymmenittäin. Ne ovat yhdessä kuin jäätelötiski, josta jokainen saa itse valita mistä jäätelöstä tykkää - mutta sitten pitäisi vielä tilata jäätelöä kaverillekin, jolloin homma muuttuu monimutkaiseksi. Pitääkö kaveri samasta jäätelöstä vai haluaako se sittenkin mansikkaa? Lakritsia vai pähkinöitä? Hei kaveri, mitä sä haluat? Jos se ottaakin jotain sellaista, mitä ei voi itse sietää. Tai sanoo "ihan sama." Kaveri olisi muuten kyllä täydellinen, mutta tuo asenne ja jäätelömaku ei vain täsmää yhteen sinun halujesi kanssa. Mitäs nyt sitten tehdään?

Yleinen oletus on se, että parisuhteessa on kaksi osapuolta, jotka antavat kaikkensa saadakseen parisuhteen toimimaan. Harvemmin parisuhde kuitenkaan toimii, kun suhdetta hankaloittaviksi asioiksi nousevat pettäminen, muille flirttaileminen, erilaiset päämäärät, sairaudet, luottamuspula, epärehellisyys .. Ja lumipallo vain jatkaa kasvamistaan, kunnes rankan eron päätteeksi molemmat päättävät taas yrittää uudelleen jonkun toisen kanssa, ns. "kasvettuaan erilleen." Sellaista sattuu, mutta sattuuko sittenkään?

Ihminen on sellainen olento, että ihan kuin lehmänkin mielestä laitumella, se näkee ruohon vihreämpänä aina aidan toisella puolella. Oma kumppani kyllästyttää ja baarissa viaton flirttaileminen ei tunnu kovinkaan isolta asialta, jos etsitään väliaikaista piristystä jo alkuhuuman kärsineeseen suhteeseen. Kumppani voi avata kokeilunsa jälkeen silmänsä ja todeta, ettei välipiristys ollutkaan oikeasti kovin hyvä idea - mutta se on jo tehty, mikä on tehty. Jos hän saa innostusta pettämisen jälkeen parantaa nykyistä suhdettaan, niin toinen ei välttämättä näe asiaa ihan yhtä positiivisena asiana ja haluaa samantien eron.

Tässä vaiheessa onkin hyvä miettiä, mitä rakkaus todella on. Suurinosa maailman avioliitoista on sovittuja ja jonkun muun kuin avioliiton osapuolien valitsema asia. Monet sovituista avioliitoista toimivat, sillä kaksi osapuolta ovat sitoutuneet pitämään toisistaan huolta ja he tutustuvat pakon edessä molempien hyviin sekä huonoihin puoliin. Tästä voisi päätellä, että kulutetun kliseen mukaan "rakkaus on tahtotila - ei tunne." Pohjolassamme kumppani valitaankin juuri sen tunteen mukaan. Ihastuksen aikana ihmisen aivot alkavat erittää kipuja lievittäviä sekä mielihyvää lisääviä hormoneja kuten dopamiinia. Serotoniini pitää yllä ihmisen vireystasoa, oksitosiini vahvistaa kiintymyksen tunnetta, adrenaliini lisää suorituskykyä. Kemikaalicocktailin ylläpitämä ihastuksen tunne sekoitetaan usein rakkauteen (jonka aikana kumppanissa on mahdotonta nähdä mitään negatiivista) ja se kestää ihmisillä yleensä puolesta vuodesta jopa kahteen vuoteen. Ja siinä piilee syy, miksi ihmiset eroavat usein puolen vuoden jälkeen. Rakkauteen siirtyminen ihastumisen vaiheesta vaatii paljon työtä ja ehdotonta halua olla toisen ihmisen kanssa - ja sitä työtä monet eivät tee. Rakkaus on toisen ihmisen hyvien ja huonojen puolien hyväksymistä tasavertaisesti. Jos on nähnyt ennen vain hyviä puolia, fakta huonojen näkemisestä voi olla niin karu, että se hajottaa ennen "täydellisenä" nähdyn parisuhteen kokonaan palasiksi. Täydellistä parisuhdetta ei ole olemassakaan, mutta sitä kohden voidaan aina pyrkiä.

Kokisin, että hyvässä parisuhteessa molemmat osapuolet haluavat vielä tehdä töitä yhdessäolemisen eteen, vaikka toinen pettäisikin tai muulla tavalla onnistuisi loukkaamaan. Avaimet lukkoihin pitää vain löytää, sillä jokaisen parin kohdalla avaimet ovat erilaiset. Yhdessä pysymisen halu säilyy sen jälkeenkin, vaikka ongelmakohtia jouduttaisiin selvittelemään yhdessä.

Mitä tulee sitten "vihreämpänä ruohon näkemiseen aidan toisella puolen", niin perustelen uskomuksiani sillä, ettei ihmistä ole alunperinkään luotu yksiavioiseksi olennoksi. En sano, että pettäminen olisi oikein, mutta ihminen voi ihastua kymmeniä kertoja päivässä - mikä ei tietenkään tarkoita, että ihastuminen johtaisi aina pettämiseen asti. Huomattavasti kierompi kysymys siinä on se, että johtuuko ihastuminen useisiin eri henkilöihin siitä, että ihminen on biologisella pohjalla [eläinlajista periytyneenä] luotu pitämään lajikantansa yllä lisääntymällä (minkä vuoksi tunteet heräävät) vai johtuuko se siitä, että ihminen haluaa aina enemmän kuin sillä jo on? Useimmille eläinlajeille kumppanin vaihtaminen tai pettäminen ovat kuitenkin niitä hyödyttäviä tekijöitä, sillä niiden tulee lisääntyä mahdollisimman paljon ja ne saavat suojaa sekä parempia geenejä jälkeläisilleen useammalta kuin yhdeltä kumppanilta. Harva eläinlaji on ylipäätään täysin yksiavioinen, joten miksi olisi ihminenkään?

Tästä syystä luulenkin, että jäätelötiskillä on olemassa monipuolisia vaihtoehtoja parisuhteen lukuisille muodoille ihmistenkin keskuudessa. On olemassa polyamoriaa (monisuhteisuus), avointa suhdetta (vakituisesti yhden ihmisen kanssa, mutta yhden yön juttuja saa olla parin sopimusten mukaisesti), monosuhteita (yksiavioisuus) ja luettelo aina vain kasvaa. Avoimen suhteen tai polyamorian tarkoituksena ei ole, että ihminen voi valita yhden vakituisen kumppanin vierelleen ja sen ohella silti etsiä elämäänsä "parempia vaihtoehtoja nykyisen tilalle" vaan pikemminkin sitä, että ihminen rakastaa montaa ihmistä samaan aikaan silti vakituista kumppaniaan hylkäämättä. Mustasukkaisuus vain astuu usein suhteen eteen eivätkä tällaiset vaihtoehdot parisuhteelle ole yleisesti hyväksyttyjä. Ihmisten täytyy punnita yleensä pitkään pystyvätkö he ajattelemaan kumppaniaan myös jonkun toisen kanssa eivätkä he olisi välttämättä enää parisuhteensa päätähtiä niinkuin monosuhteessa heidän sitä kuuluisi olla. Kokemusten mukaan kuitenkin ihminen saa hyväksyvämmässä ja vähemmän lukitsevassa parisuhdemuodossa aikaa sekä vapauden käsitellä omia tunteitaan perusteellisemmin. Mukaan voi tarttua myös uusia kokemuksia, joita he voivat toteuttaa sitten vakituisen kumppaninsa/kumppaniensa kanssa, jolloin suhteet hyödyttävät mm. henkisen kasvun kannalta kaikkia osapuolia.

Monosuhteessa taas on se kurja puoli, että valinnanvaraa tai varaa vilkuilla muita ei ole, olipa se sitten viatonta tai ei. Ihmiset kantavat yleensä hirveää tuskaa siitä, etteivät he ehdi elää ja oppia kaikkea nuorena - sillä jos he eivät tee sitä nyt, myöhemmin parinvalinta voi olla huomattavasti vaikeampaa ja erilaisten kokemuksien hakuisuus johtaa yksinäisyyteen. Jos hyvä peruskallio on jo löytynyt, parin vaihtaminen lennosta uusien kokemuksien saamiseksi ei ole se kaikkein tervein vaihtoehto kummankaan henkiselle hyvinvoinnille. Ongelmaksi muodostuu se, miten selittää hyvälle peruskalliolleen, että hän ei ole huono, mutta ennen vanhentumista tekisi mieli kokeilla muutakin kuin aina jyystää sitä samaa vanhaa puuta. Mielestäni siinä ei ole mitään väärää, että hyvässäkin parisuhteessa halutaan kokeilla välillä muuta, jotta ymmärrettäisiin mitä kaikkea oma parisuhde loppupeleissä muihin verrattuna tarjoaakaan. Hyväkin parisuhde muuttuu lähes aina jossakin vaiheessa itsestäänselvyydeksi, jos sitä ei huomata ajoissa herättää taas henkiin. Toista ihmistä ei vain voi eikä saa missään nimessä omistaa, sillä hän ei ole ostettavissa ja säilöttävissä oleva tavara näyteikkunassa.

Joten olkaa jäätelötiskillänne avoimia itsellenne sekä muita kohtaan, sillä kuten aikaisemmin jo vanhaa kliseetä kulutinkin: Rakkaus ei ole tunne vaan tahtotila. Pitäkää huolta toisistanne ja muistakaa, että uudet asiat eivät ole uhka vaan ne saattavat tehdä jo vanhalle hyvääkin. Rehellisyys etenkin on kaiken a ja o sekä aakkoset niiden välissä, tapahtuipa sitten mitä tahansa.

Sillä kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo ja kaiken se kärsii. 

Jos elämällä olisikin merkitys

Pitäisi löytää uusi näkökulma aina kaikkeen.

Ne sanovat, että ajattelen asioista eri tavalla ja syvemmin kuin he ovat itse koskaan ajatelleet - mutta minä nostan pääni ja kysyn, että eikö tässä universumissa kukaan ajattele mitään omalla päällään? Ihminen on laumasielu, joka aina turvautuu muuhun joukkoon saadakseen oikeutusta itselleen ja teoilleen. Jopa täysin huomaamatta erilaisista erilaisimmaksikin itsensä kuvitellut olento tekee juuri ne samat temput, mitä joku muu teki häntä hetkeä aikaisemmin. Ei ole mitään uutta, joku muukin ajattelee samalla tavalla kanssasi, ajattelit sitten miten tahansa. Pinnallisesti tai syvällisesti. On samantekevää sukellatko syvävesiin itsesi riekaleiksi repien vai et, joku on kuitenkin käynyt siellä jo ennen sinua. Kyse on kai ymmärtämisestä ja asioiden tajuamisesta. Einstein on kerran sanonut, että jos et osaa selittää sitä kuusivuotiaalle, et ymmärrä sitä vielä itsekään.

Kaikista pahinta tiedottomuudessa ja ymmärtämättömyydessä on kuitenkin se, että ajattelee itsensä niin solmuille, että ajatus katoaa samantien, kun yrittää selittää asioita edes itselleen. Aina voi viisastella muille, että näinhän se menee, etkö nyt tajunnut, mutta todellisuudessa tietää syvällä sisimmässään olevansa aivan yhtä ulalla kuin se, jota yrittää neuvoa kuin parhainkin asiantuntija. Olen todistanut sellaista symbioosia aivan liian monia kertoja. Sitä voi vain onnellisessa epätietoisuudessaan toivoa, että joku tulisi ja sanoisi samat asiat hieman eri tavalla, että jaksaisi edes ottaa sen kapulan kauniiseen käteensä ja yrittää ymmärtää sitten sitä kautta sen, mitä juuri itse on yrittänyt epätoivoisesti päässään selvittää.

Jokainen olento pyörii kai silti yhtä suloisessa umpikujassa itsensä kanssa kuin kaikki muutkin sen ympärillä, koska kaikki tekevät niin - mihinkään ei ole mitään ratkaisuja. Jos kerran uskoo johonkin, niin joku valopää tulee ja etsii siitäkin kaikki porsaanreiät esille ryhtyen hieromaan niitä päin meikkivoiteita. Elämä on oppimista kuolemaan saakka. Kuka niinkin hienon sanonnan on keksinyt, kun siinä ei ole mitään järkeä? Loppupeleissä kuolee niin sanotussa Sokrateen onnellisuuden kuplassa siitä, että "nyt tiedän, etten tiedä mitään."

Kuoleeko siinä levollisena ja onnellisena? Ehkä, kun on tarpeeksi kauan pyöritellyt päässään loputtomia kysymyksiä ja sitten heittänyt perseet olalle todeten, että eihän tässä mitään punaista lankaa tai järkeä ollutkaan - ei sitten niin missään. Ihminen syntyy yhtä tiedottomana kuin se tulee kuolemaankin. Ja silti jotkut käyttävät koko elämänsä sen suuren vastauksen metsästämiseen, jonka jokainen vuorollaan kuvittelee avaavan itselleen paratiisin ja peläten odottaa sitä hetkeä, kun vastaus tulisikin olemaan jotain, mitä ei olisi tahtonutkaan kuulla. Miksi etsimme jotain suurta elämän tarkoitusta? Ei ihminen tahdo ikinä kuulla mitään sellaista, mikä rikkoisi sen suuren ja hekumallisen illuusion siitä, että sen elämällä on oikeasti valtavasti merkitystä merivirtojen suuntaan ja maailman kohtaloon. Ehkä mitään merkitystä ei ole. Sitten ne sanovat, että eihän elämisellä ylipäätään mitään merkitystä sitten ole, jos elämiseen ei ole olemassa mitään syytä. Miksi pitäisi olla jokin syy, miksei vain voisi nauttia ja tanssia sateessa, kun täällä vielä ollaan? Tuskinpa synnyimme maailmaan ikuiseen merkitysjahtiinkaan, jolle ei ole tulossa koskaan minkäänlaista loppua.

Leporankana ja pää edellä seinään, sellaista se elämä kai vain on. Turha kuluttaa päätään hulluuteen asti tuhansilla kysymyksillä, jotka jäävät kumminkin ainiaaksi ilman vastauksia.

Sielujen kiertokulku

Miten kuvailisit vanhaa sielua? Entä nuorta? Onko vanha sielu sellainen, joka on elänyt jo monta elämää ennen nykyistä, oppii asioita helpommin kuin muut ja tietää enemmän? On kiinnostunut asioista enemmän kuin muut. Tietääkö nuori sielu vielä miten se käsittelee elämänsä tapahtumia ja tunteita järjellä, ei kaikkea  vain tunteen kautta? Vai onko vanha sielu jo oppinut, että ihmiset elävät tunteidensa narreina koko ikänsä ja ne ovat silti parhain asia, mitä ihminen kantaa mukanaan - hyvine ja pahoine puolineen?

Sielujen kiertokulku liitetään usein uskonnollisuuteen. En silti näe, että uskomus kuoleman jälkeisestä tai aiemmasta elämästä tarvitsisi mitenkään kirkkoihin tai kappeleihin sidottua uskonnollisuutta vierelleen. Uskonnollisuus on itsessään pelkkää uskoa. Uskoa ylipäätään vain johonkin ja elämistä sen mukaan, mihin itse uskoo. Jokainen ihminen on elämässään uskonnollinen - ei uskova siinä mielessä, että kuuluu johonkin kristikuuntaan. Tarvitaanko kirkkoja välityslinjaksi sille, että uskot olevasi Jumalan lapsi? Ei tarvita. Usko on sinussa, se ei asu läheisessä kirkossa tai kappelissa. Elämä on sinussa. Uskot siihen tai et. Elämä ei ole tässä maailmassa vaan sinun silmiesi takana. Kaikki riippuu vain siitä, miten itse asian ajattelet.

Ihmiset ovat vain koulutettu riippumaan materiasta ja rahasta tavalla tai toisella; ilman ruokaa kuolet, alasti et voi kulkea, ilman asuntoa ja siihen liittyviä kustannuksia sinulla ei ole kotia. Ainakin niin uskot. Ei, sinun on pakko uskoa. Niin se elämä vain pyörii, kun et pärjää omillasi. Aina olet riippuvainen jostakin, minkä vain uskot olevan itsellesi parhaaksi tai joku muu sanoo sen sitä sinulle olevan.

Nytkin voisit sanoa uskomuksiesi mukaisesti, että eivät ne sielut mihinkään kierrä. Keho kulkee, sielu sen mukana. Kaikki maatuu, ei mitään ole enää sen jälkeen jäljellä. Mihin ne sielut sitten menisivät tai mistä ne tulisivat? Lapsi syntyy äitinsä kohdussa eikä sillä ole mitään tietoa edellisestä elämästä. Mutta entä, jos olisikin? Mikä on mahdollisuutemme todistaa uskoamme tähänkään? Ehkä tiede, mutta ei muuta. Taas voidaan kysyä uskotko enemmän tieteeseen vai uskontoon. Uskotko? Kaikessa on kyse uskosta ja sen käsittelemisestä. Tiede on täynnä arvailuja, joita jotkut ihmiset uskomuksissaan pitävät oikeina. Ei ole olemassa oikeaa tai väärää eikä edes toista parempaa arvausta tai tutkimusta. Voiko sata kärpästä olla väärässä? Kyllä voi. Kuinka moni nero onkaan teloitettu sen takia, että silloin hänen uskomuksensa todettiin vääriksi, vaikka maapallon väitetään nyt olevan pyöreä ja pyörivänkin vielä, kun ennen se oli pelkkä pannukakku? Ja minkä takia? Ihmisten uskon. Sinun uskosi.

Maailmassa on miljardeja eri vaihtoehtoja, joiden seasta vain pitää nostaa oikea tikkarintikku, jonka uskoo olevan kaikkein parasta imeskellä ja pureskella. Hyvä tikkari kestää pienen puremisen, huono rikkoutuu ensimmäisellä puremiskerralla. Uskomuksen pitää olla mahdollisimman kestävä, olipa se sitten mitä tahansa. Onko sielujen kiertokulkuun uskominen kestävää laatua? Ainakaan siihen meillä kenelläkään ei ole olemassa mitään niin sanotusti varmoja vastauksia.

Oletko sinä nuori ja villi vai vanha ja väsynyt? Onko väsymys sitä, että tiedät liikaa maailmasta etkä kestä sen raakalaismaisuutta? Minä uskon, että joskus vanha sielu tiedostaa kaiken ympärillään olevista energioista. Tiedostaa tutkia, haluaa kyseenalaistaa, antaa vaihtoehdon kaikelle tapahtuvalle. Toisaalta vanha sielu saattaisi jo olla kadottanut kontaktinsa maailman energioihin, etääntynyt jo kauas kuten lapset eivät enää pysty olemaan yhteydessä henkimaailmaan sen jälkeen, kun he astuvat aikuisten maailmaan - menevät ensimmäiselle luokalle kouluun. Muiden ihmisten luoma sosiaalinen paine tappaa mahdollisuuden olla yhteydessä ihmisen kaikkiin aisteihin ja aivot surkastavat pois sen osan, mitä ihminen ei joka päivä mielessään tarvitse. Käykö se järkeen?

Näen siitä huolimatta nuorena sieluna sellaisen elämänhaluisen ja -iloisen yksilön, joka on aina valmis lähtemään jokaiseen seikkailuun. Se arvostaa niin paljon, se haluaa tietää kaiken. Se on loputtoman utelias. Saako ihminen joskus päättää elääkö se enää vai ei oman kuolemansa jälkeen? Haluaako se mukaan loputtomaan limboon, jossa se lopulta tiedostaa ystäväni sanoin kulkevansa mausoleumissa, jossa jokaisella askeleella kuolee jotakin? Aina jokin murskaantuu antaakseen toiselle mahdollisuuden elää - toiset ottavat enemmän kuin ovat ansaittuja saamaan ja toisille annetaan liikaa painoa harteille kantaa.

Onko erilaisten sielujen tarkoituksena opastaa nuorempia poluille, jotta ne voisivat muuttaa maailmaa? Onko niiden tarkoituksena kasvattaa toisiaan erilaisiin tehtäviin, koska jokaisella elävällä olennolla on jokin tehtävänsä tässä suuressa maailmassa ja sen ketjussa. Tuhoamalla tai luomalla jotakin uutta. Miksi ihmisen elämä kestää sen verran kuin kestää ja perhosen elämä kestää korkeimmillaan viikon ajan? Onko siinä enää mitään reilua vai onko sen tarkoitus vain viestittää ihmiselle, että elämän kauneus on lyhyttä ja sitä pitäisi arvostaa? Tehtävä on jo suoritettu tässä ulottuvuudessa loppuun eikä niitä enää tarvita.

Sielut, nuoret ja vanhat, kulkevat käsi kädessä yhdessä. Jos ne katoavat, mitä meistä jäisi jäljelle? Onko meidät luotu elämään jotakin merkityksetöntä tehtävää varten? On vaikea uskoa, että niin suuri systeemi olisi luotu täysin turhaan - ilman minkäänlaista jatkuvuuden lakia tai tarkoitusta. Jatkuvuuden lain takia ihminen muuttuu ilman turvavyötä takapenkillä norsuksi, joka tappaa edessään olevan muutamissa sekunneissa lähtiessään liikkeelle kolarissa. Se sama jatkuvuus ja sen voima, joka pätee kaikessa, mitä me teemme tässä maailmassa.

Tunnen itseni vanhaksi ja väsyneeksi elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta ehkä en ole hyväksynyt maailman ominaisuuksia vielä omikseni. Enkelit ovat tunteettomia ja toimivat omien lakiensa mukaan, ihmiset vain uskovat niiden olevan suojelevia olentoja. Enkelit ovat sotureja, ihmiset ovat sotureita omassa elämässään. Sotureita läpi elämän ja niiden vaikeuksien, jotta he oppisivat selviämään vielä tulevista hankaluuksistaan.

Elämä on sotaa. Sen kiertokulku jatkuvuutta.

Ehkä merkityksetöntä, mutta silti niin suurta ja ihmeellistä. 

Valheiden verkko

Kuinka paljon sinä valehtelet?

"Satuta minua totuudella, mutta älä koskaan lohduta minua valheella."

Kun puhutaan totuuden kertomisesta, se usein pelottaa ihmisiä. Kukaan ei halua kuulla totuutta, vaikka joskus toivoisikin sen kuulevansa. Totuus satuttaa. Totuus on paha. Totuus pitäisi tappaa. Valheessa on aina mukavampi elää. On totta, että valheilla saa useammin paljon enemmän ystäviä kuin totuuden kertomisella, mutta ystävyyden laatuun ei parane silloin takertua sen syvemmin. Jos kahden ihmisen välinen ystävyys elää valheesta, valheet kasvattavat ja ruokkivat sitä yhä suuremmaksi. Lopulta huomataan, että kaikki on vain yhtä samaa ja suurta valhetta. Mitään ystävyyttä ei koskaan ole ollutkaan.

Kuinka petetyksi ihminen silloin itsensä tuntee, kun peliä on pelattu jo liian pitkälle verrattuna siihen, että totuus olisi kerrottu heti alussa?

Toisilta valehteleminen tuntuu sujuvan täysin luonnostaan. Toiset eivät tunne minkäänlaisia omantunnon tuskia valheiden kertomisesta kirkkain silmin ja toiset valehtelevat (ainakin omasta mielestään) pakon edessä. Onko sellaista pakkoa olemassakaan, että pitää valehdella toiselle ihmiselle pienimmistäkin asioista? Onko kenenkään todella pakko rakentaa elämänsä valheelle kuin se olisi ainoa totuus, jonka voi muille kertoa?

Mielestäni ei ole. Silti usein nousee esille kysymys siitä, onko pienten valkoisten valheiden kertominen parempi vaihtoehto kuin totuuden kertominen. Sellaisiin kysymyksiin ei ole olemassa absoluuttisia vastauksia, kun ne riippuvat täysin siitä miten ihminen itse käsittää valheen suuruuden tai pienuuden. Mikä on pieni valhe? Mikä on suuri valhe? Mielestäni silloin, jos tietää, että se voi satuttaa toista, todennäköisesti valhe on aika suuri. Entä onko kertomatta jättäminen valehtelua? Ei, jos kyse on jokaisen ruokailun infoamisesta. Jos kuitenkin joudut pohtimaan kuinka voisit välttyä valehtelemasta, ei asian kertomatta jättäminen ole yhtään sen parempi vaihtoehto kuin valehteleminenkaan.

On surullista, että kaikesta huolimatta kaikkein rehellisimmät ihmiset tuntuvat jäävän helposti yksin itsensä kanssa ja he joutuvat miettimään mitä ovat tehneet väärin totuuden kertomalla. Totuuden kertominen on tietenkin suhteellista, koska yhtä ainoaa totuutta tuskin on olemassa vaan niitä riittää maailmassa yhtä useita kuin ihmisiäkin. Totuus on häilyvä, mutta mielipide ei ole. Rehellinen mielipide on ainakin sen sanojan mielestä totuus ja se pitäisi jokaisen hyväksyä. Kukaan ei voi sanoa, että toinen on väärässä, mutta entä valehteleminen? Sen kyllä oppii ennemmin tai myöhemmin elämässä milloin ihminen ei oikeasti tarkoita sanojaan ja milloin toisinpäin.

Olen usein ihmetellyt, että tässä maailmassa ei silti suorasukaisuudella ja rehellisyydellä pitkälle pötkitä. Maailmassa menestytään useimmiten parhaiten valehtelemalla mahdollisimman paljon. Se on myös tuomio ihmiskunnalle, jonka jäsenten tärkein päämäärä elämässä luulisi olevan vain keskenään toimeen tuleminen. Niin toteaa samalla tavalla Haloo Helsinkikin laulussaan Toiset lähtee, toiset jää: "Täällä käynti kestää sen pienen silmänräpäyksen, joten nosta kasvot ja katso eteenpäin ennen kuin taas toiset lähtee, toiset jää - ne jää tänne yrittämään tulla toimeen keskenään aivan kuin eilenkin, joten katsotaanko huomisen sää?"

Toimeen tuleminen olisi silti luultavasti helpompaa ilman jatkuvaa valehtelemista, johon ihmiskunta on yhtä koulittu kuin nousemaan aamulla sängystä ja pukeutumaan ihan vain siveellisyyden vuoksi. Olitpa sitten menossa työhaastatteluun tai kirjoitat hyvän esseen koulussa, niin ne käskevät valehtelemaan sinua olemaan asioista eri mieltä kuin oikeasti olet ja esittämään itsevarmempaa kuin oikeasti olet. Älä ole rehellinen, se on pahasta. Valehtele, niin sinua silitellään päähän ja sehän on kaikista mukavaa. Jopa se, että selvästi kertoo suureen ääneen valehdelleensa jollekin, on muista ihmisistä hyvä asia, koska kaikkihan sitä tekevät. Miksi mennä moittimaan toista ihmistä valehtelemisesta, kun ei itsekään koskaan tule olemaan umpirehellinen yksilö? Sehän on yhtä mahdotonta kuin haita vastaan taisteleminen jo hukkuneena.

Pitää silti muistaa, että valhe satuttaa aina enemmän kuin totuus. Valheiden koukussa elämme me kaikki, joten mitä tehdä sen pysäyttämiselle?

Eivätkö kaikki sanokin, että he eivät tahtoisi valehdella ja etsivät rehellistä sekä luotettavaa ihmistä vierelleen, joka ei valehtelisi? Sen vuoksi, että he voisivat silloin tuntea itse olevansa turvassa. Satutti totuuden kuuleminen tai ei, siitä selviää silti pienemmällä pahalla kuin todeta eläneensä valheessa läpi koko elämänsä.

Miten silti luottaa kehenkään, jos kaikki vain valehtelevat? Miten voit luottaa kehenkään muuhun, jos et itse koskaan kerro totuutta mistään? Yleensä ihmiset epäilevät toistenkin tekevän eniten sitä, mitä he itsekin tekevät väärin. Jos lopettaa itse valehtelemasta, voi ottaa riskin ja löytää ihmisen, joka ainakin vaikuttaa siltä, että hän ei tekemisistään jatkuvasti syötä valheita.

Mitä muutakaan sitä voisi tehdä kuin yrittää tehdä maailma paremmaksi paikaksi edes sillä, että itse olisi rehellinen?

Joten kuinka paljon sinä valehtelet? Ja miksi? Onko sinun pakko valehdella?
Minun vastaukseni on, että ei ole. Lopeta siis kaivamasta omaa kuoppaasi ja vetämästä muitakin mukaasi valheidesi verkkoon.

Opettele hyvä itsetunto, niin elämäsi helpottuu

Lupasin kirjoittaa itsetunnon rakentamisesta. Eräs nainen on tämän innoituksen takana, joka kirjoitti postauksen "Onko noloa olla oma itsensä?" aikaisemmin omaan blogiinsa. Kysyin, että onko minun järkeä samasta asiasta sitten kirjoittaa, mutta ilmeisesti on, joten tässä tulee.

Hyvä itsetunto ei ole olemista ilkeä muille ihmisille vaan juuri päinvastoin. Hyvä itsetunto on itsensä kantamista ylpeästi ja sen muistamista, että muutkin ovat vain ihmisiä. Hyvän itsetunnon ainekset ovat itsensä hyväksyminen, oman epätäydellisyytensä ymmärtäminen ja asioiden kunnioittaminen tavalla, joka ei vahingoita muita.

Moni kysyy, onko minulla itselläni hyvä itsetunto. Mielestäni se on silti jokaisen oma henkilökohtainen asia, jonka ihmiset kyllä huomaavat tai ovat huomaamatta. Yleensä itsetunnon määrän ja laadun huomaa kaikesta huolimatta siitä millä tavalla ihminen kohtelee heikompiaan sekä  tyylistä, jolla hän kulkee kadulla. Toinen selvästi kävelee niska kyyryssä ja pälyilee ympärilleen omaa olemassaoloaan anteeksi muilta pyydellen, mutta joku muu astelee eteenpäin varmoin askelin niin, että muut ymmärtävät jo vaistomaisesti väistää häntä. Hän tietää minne on menossa ja miten on menossa, vaikka määränpää ei vielä täysin varma olisikaan.

Huono ja hyvä itsetunto ovat molemmat yhtä kieroja asioita huomata kuin pizzapohjan kypsyysaste uunissa - joskus se ei lämpene millään, toisilla palaa pohjaan ja jos ei ole varma, sitä pitää kokeilla pitkällä tikulla. Jos suinpäin ryntää työntämään sormensa uuniin, joko polttaa ne tai tuntee vain viileyden sormenpäissään.

Huonoa itsetuntoa pitää pönkittää väkisin, useimmiten muiden kustannuksella. Jos itsetunto on huono, ihminen menee joskus varoittelemaan muita "voimakkuudestaan" (arvaamattomuudestaan), uskoo kaiken hyvän tulevan eteensä sattuman kaupasta ja joissakin tapauksissa egoilee kuin hullu ympäriinsä, jotta saisi todistuksen siitä, että hän on hyvä ihminen. Hyvän itsetunnon omaava ei samanlaisia todistuksia tarvitse, koska hän on sujut itsensä kanssa. Hän ei vaadi itseltään liikoja vaan tunnistaa omat rajansa, hyväksyy virheensä ja myöntää olevansa myös joskus väärässä. Siksi huono itsetunto ajaa monet ihmiset tavoittelemaan perfektionistisuutta, jotta tilaa kritiikille ja virheiden myöntämiselle ei jäisi (koska hänen itsetuntonsa ei sitä kolausta kestäisi vaan hän joutuisi melkoiseen pyöritykseen itsensä kanssa siitä, että hän on "huono ihminen" yhden virheen takia.) 

Egoileminen on siitä huolimatta se kaksipiippuisin juttu huonossa ja hyvässä itsetunnossa. 

On olemassa kahdenlaista narsismia: Sopivissa määrin se auttaa ihmistä johtamaan muita, koska hän uskoo kykyjensä ja taitojensa riittävän annettuun tehtävään. Hän tekee myös töitä paljon asemansa eteen ja nauttii valokeilassa olemisesta, joten johtaminen on hänelle helppoa eikä hän ahdistu saamastaan huomiosta, olematta silti täysin hirviö muille ihmisille ympärillään, jolloin alaisetkin luottavat hänen tekemiinsä ratkaisuihin enemmän kuin silloin, jos johtaja ei itse olisi täysin varma ratkaisujensa toimivuudesta.

Suurissa määrin narsismi ja sen piirteet ovat ongelma. Narsisti (jos sillä nyt tarkoitamme tässä yhteydessä haitaksi asti omahyväistä ihmistä, emme persoonallisuushäiriötä) luo ympärilleen niin suuren rikkoutumattoman lasipallon, ettei sen läpi pääse pieninkään kritiikki, oli se sitten täysin aiheellista tai ei. Useimmiten huono itsetunto ja sen parantaminen väärin keinoin saakin nousemaan pintaan narsistisia piirteitä, joissa omia virheitä ei hyväksytä minkään uhalla, anteeksi ei pyydetä (koska koetaan, ettei itse ole tehty mitään väärin) ja vikoja etsitään aina jostakin toisesta. Silloin pitää muistaa, että narsisti ei nimestään huolimatta omaa välttämättä hyvää itsetuntoa vaan juuri täysin päinvastoin, vaikka hän toisin antaa ymmärtää.

Silloin astuu kuvaan egoilu, kun puhutaan sellaisesta ihmisestä, joka yrittää aina päästä muiden niskan päälle ollakseen muita parempi - eli juuri vääristä tavoista vahvistaa omaa itsetuntoaan, joka alun perin on heikko ja hajalla.

Miten sitten saada hyvä itsetunto sen oikeassa merkityksessä? 

Assertiivinen vaikuttaminen tarkoittaa, että ihminen pystyy aidosti ottamaan omansa kuin muidenkin tarpeet huomioon samaan aikaan. Assertiivinen ihminen ei väheksy muita, mutta ei myöskään itseään. Niin päästään jo pitkälle siihen, millaista on omistaa hyvä itsetunto.

Tässä pieni pikakurssi niille, jotka eivät silti tiedä miten harjoittaa itselleen hyvää itsetuntoa (koska mielestäni silti sekin, jolla luonnostaan on hyvän itsetunnon ainekset, joutuu opettelemaan sen kehittämistä paremmaksi jokainen päivä.) 

1. Oletko kuullut sen vitsin amerikkalaisen ja suomalaisen ajattelutavan eroamisesta? Amerikkalainen ajattelee nähdessään kalaparven, että: "Hei, tuo on varmasti maailman suurin kalaparvi!", mutta suomalainen vain miettii: "Mitähän nuo ajattelet minusta?"

Älä ajattele jatkuvasti muiden mielipiteitä. Jos alat elää niiden mukaan, jäät vain ikuisiksi ajoiksi niiden vangiksi. Jos joku sanoo sinusta jotakin negatiivista, se ei tarkoita sitä, että oikeasti olisit juuri sellainen mitä joku muu ajattelee sinun olevan. Sinullakin on varmasti ollut sellaisia ajatuksia ja uskomuksia muista ihmisistä, jotka myöhemmin ovat osottautuneet täysin vääriksi, joten älä murehdi - sinua loukkaava ihminen ei tunne sinua eikä voi siten satuttaakaan sinua sanoillaan. Ja loppujenlopuksi aivan kuten sinäkin, kaikki muutkin ovat aivan liian kiireisiä miettimään mitä muut heistä ajattelevat, että he edes muistaisivat omia ajatuksiaan sinusta kovin pitkään. Joten anna mennä, ei sitä kukaan jälkeenpäin kuitenkaan muistele - eikä varmasti yhtä pahalla kuin sinä itse saatat muistella!

2. Katso peiliin ja kerro itsellesi, että olet kaunis. Tuskin koskaan ihminen näkee itseään tavalla, jolla muut hänet näkevät. Jos joku kertoo sinun olevan kaunis, usko häntä. Älä ajattele sitä ääntä, joka kertoi sinulle viisi vuotta sitten, että olet ruma - et sinä ole. Jokainen ihminen on kaunis omalla tavallaan ja aina joku arvostaa sinussa sitä piirrettä, mitä joku toinen ei ole arvostanut tai sinä itse et arvosta. Muut tuskin koskaan huomaavat ajatella, että nenäsi on liian iso kasvoihisi nähden, jos et sitä itse suureen ääneen mainosta.

Kaikki riippuu siitä, miten itse kannat itsesi. Se, mitä ajattelet omasta itsestäsi, heijastuu väkisinkin ulospäin. Joten ajattele olevasi kaunis, niin muutkin huomaavat sen ennemmin tai myöhemmin. Kehosi on kulkulaivasi ja muista arvostaa sekä rakastaa sitä, koska sekin tekee kaikkesi sinun eteesi ja pitääksesi sinut kasassa, vaikka mikä tahansa sairaus olisi iskemässä sinuun.

3. Hyväksy virheesi ja ole armollinen itsellesi. Ole onnellinen, että mokaat. Jos kaadut, nouse ylös ja yritä uudelleen. Opit jokaisesta virheestäsi jotakin uutta ja siitä tiedät, miten olla mokaamatta seuraavalla kerralla. Ikään kuin "the master has failed more times than the beginner has even tried!" 

Opi se, että olet epätäydellinen. Täydellisyyttä ei ole olemassa, joten sitä on turha tavoitella. Epätäydellisyytesi on valtava lahja ja se tekee sinusta kuin ihmisen kuten kaikista muistakin, inhimillisellä tavalla. Miten tylsää olisikaan, jos kaikki osaisivat kaiken jo etukäteen ja tekemättä minkäänlaista työtä oman osaamisensa eteen? Sellainen elämä olisi korkeintaan rangaistus niin sinulle kuin kaikille muillekin. Virheesi antavat sinulle vain mahdollisuuden kehittyä eteenpäin.

4. Usko, että sinusta on siihen. Ei sillä ole mitään väliä, vaikka koko muu maailma uskoisi, ettei sinusta ole tekemään sitä mitä haluat, kunhan itse uskot itseesi. Täällä ei ole ketään, joka voisi tulla sanomaan sinulle, että olet väärässä ja uskosi itseesi sekä kykyihisi on väärin. Meistä kaikista on mihin tahansa, jos vain tarpeeksi haluamme ja uskomme. Usko voi siirtää jopa vuoria, kun se on tarpeeksi vahvaa.

5. Kohtaa pelkosi. Et ole heikko, koska pelkäät. Meillä kaikilla on jotain, mitä me pelkäämme kuollaksemme, mutta meidän tulee myös opetella elämään asian kanssa. Tove Jansson sanoi aikoinaan: "Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota." Ole rohkea ja mene sitä kohden, mitä pelkäät - vain silloin voit voittaa oman pelkosi.

6. Kuuntele muita ja opi pitämään itsestäsi. Jos höpötät aina vain itsestäsi, et ehkä huomaa miten paljon sinuakin he arvostaisivat, jos jaksaisit kuunnella heitä ja samalla tasavertaisesti kertoa myös itsestäsi asioita, jotka koet itsellesi tärkeinä ja merkityksellisinä. Samaan aikaan niin helppoa on hankkia ystäviä, joihin voit luottaa elämäsi myrskyissä: Ole muille mukava ja ole itsellesi yhtä mukava kuin mitä olet muillekin ihmisille. Niin ongelmasi lähtevät ratkeamaan lopulta yksi kerrallaan.

"Sen ihmisen ongelmat ratkeavat lopulta, joka jaksaa antaa parhaansa joka päivä."

 - Larry Bird, maailman kaikkien aikojen paras korispelaaja

"Vain hullu toimii aina samalla tavalla ja odottaa joka kerta eri tulosta."

- Albert Einstein

"Älä tee sitä muille, mikä ärsyttää itseäsi."

 - Sokrates 

Rakasta omaa maailmaasi

Puhuin koko yön ystäväni kanssa elämästä ja sen tarkoituksesta. Totesin, että välillä tekisi mieli vain heittäytyä maahan marttyyrina ja huutaa, että eikö sitä voisi saada edes hieman armoa, ettei aina olisi harteilla liikaa kantamista kerralla. Ystäväni totesi, että elämä kohtelee yhtä epätasa-arvoisesti kaikkia ja on yhtä julma kaikille. Oikoteitä ei ole, mutta elämä osaa ottaa myös vahvoille käsivarsilleen ja tarjota kaikkea hyvääkin.

Kunhan sen vain huomaa. 

Ihmisen silmät ovat sellaiset, että ne näkevät vain sen, minkä ne etukäteen tietävät. Joskus sitä silti oivaltaa uusia asioita ja laajentaa näkökykyään entistä pidemmälle: Niin, että maailma on entistäkin suurempi sen kulkijalle. Ihminen on myös luotu selviytymään, mutta usein ihmisen silmät näkevät kurjuutta paremmin kuin sitä hyvää, jonka he saavat.

Jos ei olisi pahaa, ei olisi myöskään hyvää, mutta millainen balanssi niiden välillä pitäisi olla? Usein kurjuus noteerataan huomattavasti paremmin kuin osataan arvostaa mitään, mitä elämältä ollaan jo saatu ja ollaan todennäköisesti saamassakin. On kurjaa, että sen huomatakseen ihmisen täytyy kärsiä niin paljon - elämä on niin epäreilu kaikkia kohtaan. Sen jälkeen silti nousee useita tassuja ylös, jotka ilmoittavat väkijoukossa haluavansa olla joku toinen. Todellisuudessa se ei silti auttaisi mitään, koska kaikilla on omat ongelmansa niiden hyvien asioiden lisäksi. Ihminen on ahne, kateellinen ja paha luonnostaan - se haluaa aina enemmän kuin sillä on jo ennestään, koska se ei ole ikinä täysin tyytyväinen siihen, mitä sillä jo on. Ahneus ei ole katoava luonnonvara. Mitä enemmän omistaa, sitä enemmän aina vain haaviinsa kurkottelee ja himoitsee.

Kai sillä selitetään se, miten ihminen haluaa aina vihreämmille laitumille ja kaihoisasti katselee, kun jollakin toisella on hyvä olla. Mikään ei aja ihmisiä niin hulluiksi kuin se, että jollakin on helvetin hyvä elämä ja he näkevät sen Facebookin päivityksistä. Silti he näkevät vain sen, mitä he haluavat nähdä ja mikä vahvistaa heidän jo ennestään luotua mielikuvaansa siitä, miten asiat jollakulla ovat. Mitä me siitä oikeasti tiedämme? Jos jollekulle elämä on ruusuilla tanssimista ja hän iloitsee, ehkä hän on nähnyt myös niin paljon surua, että se on hänet sellaiseksi luonut. Miksi olla kateellinen siitä, että joku on oppinut arvostamaan elämäänsä ja iloisia hetkiään enemmän kuin sinä itse olet? Senkin katkera ja kateellinen idiootti, sanon minä. Oppisitpa joskus huomaamaan muutkin kuin oman itsesi.

Toki joskus emme voi yksinkertaisesti vaikuttaa oman elämämme laatuun, jos tapahtuu sellaisia suuria sattumia, jotka lyövät meidät täysin maahan. Mutta siitä huolimatta aina on tehtävissä jotakin, mikä saattaisi sitä laatua parantaa. Emme ole täysin avuttomia elämän raakalaismaisuuden edessä, mutta olemme avuttomia kuitenkin. Niitä lampaita, jotka rauhassa odottavat pommin putoamista niskaansa päivästä toiseen. Mutta ehkä kyse on enemmänkin siitä, että jokainen hetki on ainutlaatuinen ja jokaisessa hetkessä piilee mahdollisuus, joka tulee vain ottaa omiin käsiinsä ja käyttää, koska koskaan ei voi tietää, mitä huominen tuo mukanaan. Voit joko jatkaa odottamista tai tehdä jotakin sen eteen, että huomisesi olisi erilainen kuin mitä olet sen odottanut olevan. Jos sinulla on nyt hauskaa, käytä se hetki hyväksesi ja ole onnellinen. Ei ihmisellä ole mitään muuta yhtä varmaa käsissään kuin tämä hetki ja edessä häämöttävä kuolema, koska tulevasta ei voi koskaan olla varma.

Opettele olemaan kiitollinen, vaikka elämä kuinka potkisi jatkuvasti turpaan. Et huomaisi sen potkimista ilman, että sinulla olisi ollut niitä hyviäkin hetkiä, jotka saavat sinut itkemään sitä, kuinka huono tuuri sinulla itseasiassa on. Ainakin elät ja sehän on kaikkein tärkeintä tässä hetkessä - olet olemassa ja kaikki langat elämässäsi ovat sinun omissa käsissäsi sen suhteen mitä tällä hetkellä olet tekemässä.

"Elämä on suuri mysteeri, josta ei voi tietää mitä huominen tuo tullessaan", niin vielä totesi ystäväni keskustelussamme. Kyllä, elämä on mysteeri. Ehkä sinun ei tarvitse selvittää maailman salaisuuksia tai tulla tietämään elämäsi tarkoitusta ollaksesi onnellinen. Jos käytät elämäsi ainoastaan niiden etsimiseen ja selvittämiseen, tulet todennäköisesti olemaan vain onneton oman pienuutesi ymmärtäessäsi. Keskity omaan elämääsi, niin tunnet sen suuruuden. Niinhän sitä sanotaan, että jokaisen ihmisen elämä päättyy iholle ja ihon ulkopuolella on se maailma, jonka voimme nähdä sellaisena kuin itse haluamme - me luomme maailmamme omilla silmillämme. Mitä enemmän tiedät, sitä enemmän näet. Mitä enemmän opit, sitä enemmän näet mahdollisuuksia ympärilläsi. Mitä kiihkeämmin elät, sitä tyytyväisempi tulet olemaan vanhana saavutuksiisi.

Ota vain omat mahdollisuutesi ja käytä ne.

Ei ole mitään muuta, mitä voisin sanoa sinulle elämästä kokonaisuutena. Niin maailmasi pääsi sisällä laajentuu ja saat lisää maailmoja omasi viereen, joihin paeta silloin, kun sitä eniten tarvitset. Olet oman itsesi pahin vihollinen ja parhain ystävä. Joten opi rakastamaan itseäsi, jolloin opit rakastamaan elämääsi ja myös omaa maailmaasi.

Minä hallitsen jotain, mitä en voi hallita

Minä elän. 

Minä uskon, luotan ja kuljen eteenpäin, vaikka minulla ei olisi syytä luottaa, mutta ei myöskään syytä olla luottamatta. Vain harvat ihmiset ovat luonnostaan hyviä. Täysin vilpittömästi ja pyyteettömästi. Pystyykö siihen meistä kukaan? Sellainen ahne olento kuin ihminen. Sellainen, joka osaa rakastaa, mutta haluaa aina loputtomasti enemmän jotakin takaisin, mitä se ei edes osaa sanoin kuvailla.

Harvalle raha ja valta merkitsee elämän tärkeintä asiaa. Ne ovat vain välikappaleita niille, jotka muuten eivät tunne saavansa tarpeeksi tyydytystä haluilleen ja rauhattomalle sielulleen. Silti rahan ja vallan takia takia tapetaan sekä kuollaan. Se on julmaa - mutta niin elämä on meille kaikille valon pilkahduksien välissä.

Minä haluaisin hallita, mutta tiedän sen olevan väärin ja järkyttävän tasapainoa. Dominoiminen ja johtaminen taas ovat hallitsemisen välikappaleita. Ihmiset kuvittelevat, että tarvitsemme hallitsemista ja johtamista, mutta emme hallitse edes omaa itseämme. Jos osaisimme, olisiko meillä parempi olla? Vahvintakin hallitsijaa johtaa kaikesta huolimatta pelko. Mitä enemmän kuvittelee omistavansa, sitä enemmän menettää, koska mammonaa ja ihmisiä ei voi todellisuudessa omistaa.

Se ajaa meidät hulluiksi. Tieto siitä, että meitä jahdataan. Jokaisen korttelin kulmalla ja kotonamme. Meitä ei revi palasiksi yksikään kotiimme murtautuva varas tai huumehörhö kadulla, Meidät repii palasiksi pelko hallinnan menettämisestä. Siksi kuolema on pelottavaa. Sitä ei voi millään tavalla hallita.

Yrittävätkö maailman rikkaat vain käydä kauppaa kuoleman kanssa, uhmata sitä ja yrittää ostaa itselleen mielenrauhan pelkoa hallitakseen? Jos rakkautta ei voi rahalla saada, voiko saada mielenrauhaakaan? Ja kuten jokainen kallisarvoinen esinekin, rakkauskin vain lisää pelon tunnetta. Silti samaan aikaan pelko ilman rakkautta elämisestä ja rakastamisesta ovat molemmat yhtä tuskaisia. Mutta joku viisas keksi sanoa tehdäkseen asiat meille helpommiksi, että on parempi olla rakastanut ja menettänyt kuin se, ettei olisi koskaan rakastanut.

Maailma on niin suuri, että on hulluutta kuvitella olevansa keskipisteenä jollekin niin isolle asialle. Ihmiset ovat sitä mieltä, että he ovat itse maailman viisaimpia ja kykeneväisimpiä olentoja koko universumissa. Silti ihmisen suuruus ja hänen mahdollisuutensa vaikuttaa ovat häviävän pienet. Yksi tsunami pyyhkäisee tieltään suuria kaupunkeja jo muutamissa minuuteissa. Mitä asiaa meillä olisi avaruuden muille olennoille tai muihin galakseihin (kuin korkeintaan uteliaisuutemme), kun emme voi hallita edes meitä kaikkialla ympäröivää vettä ja estää sitä tuhoamasta kaikkea, minkä olemme koskaan rakentaneet? Emme voi vaikuttaa mannerlaattojen liikkeisiin allamme. Emme voi vaikuttaa auringon toimintaan tai maan kiertorataan. Palapelin osat ovat täysin jonkun muun käsissä kuin meidän.

Ja jos emme voi vaikuttaa oman maailmamme toimintaan, kuinka paljon voimme vaikuttaa oman elämämme kiertokulkuun? Onko maapallo ja avaruus syntynyt pelkän sattuman varassa?

Voimmeko ylipäätään odottaa merkitystä jollekin, minkä merkitystä emme voi koskaan tulla ymmärtämään?

Olet nainen eli automaattisesti raiskaaja, murhaaja ja sika

Olen ihmetellyt vuosia sitä miten helposti ja rohkeasti nuoret naiset uskaltavat miehiä lähestyä. Nykyään olen kuitenkin tajunnut, että naisten miespelko on yleisempää kuin olen alun perin luullut. Monet itsestään vahvan ja itsenäisen kuvan antavat, ”en tarvitse ketään enkä varsinkaan miestä vierelleni”-asenteella varustetut naiset, piiloutuvat usein oman miespelkonsa taakse. Loput saattavat sitten oikeasti tarkoittaakin sanojaan – kirjaimellisesti.

Mutta nyt emme puhu siitä, kuka tarkoittaa ja mitä. Me puhumme siitä, miten yleiset käsitykset vaikuttavat suhtautumiseemme asioihin, joiden pitäisi muuten olla täysin itsestäänselviä. Mies on aikamme hallitsemisen, itsevarmuuden ja voiman symboli. Nainen vain täydentää kuviota olemalla se hallittu kotivaimo, joka paistattelee miehensä suosion varjossa haavoittuvaisena ja hemmoteltuna prinsessana.

Tässä vaiheessa ylifanaattinen feministi tunkee nenänsä oven raosta sisälle ja huutaa: ”Miehet ovat sikoja, raiskaajia ja murhaajia! Minä en aio olla hellan ja nyrkin välissä koko elämääni!” (Naiivina naishenkilönä en ole ikinä kuvitellut, että feministit voisivat oikeasti väittää sellaista, mutta miespuolinen ystäväni lähetti minulle jokin aika sitten kasan amerikkalaisten feministien videoita ja putosin pilvilinnoistani jälleen asfalttiin.) Mitäpä voisi sitten siinä vaiheessa feministille sanoa? Hei, ei sinun tarvitse elää elämääsi nyrkin ja hellan välissä. Voit aina lähteä kävelemään, koska tosissaan, 2015-luvun Suomessa voit kyllä päättää omista asioistasi ihan itse. Et tarvitse sinua hakkaavan miehesi siunausta kaikkiin elämäsi päätöksiin – niin helppoa ja yksinkertaista se on. On täysin turhaa jäädä ruikuttamaan, ettet voisi asialle yhtään mitään. Pärjäät yhtä hyvin, jos et jopa paremminkin, ilman sellaista miestä, jonka seurasta jatkuvasti vain kärsit. Äläkä nyt piiloudu sen taakse, että olet haavoittuvainen pieni kultakimpale, joka kyllä kesyttää miehensä jossakin vaiheessa taas yhtä kunnolliseksi kuin mitä se oli suhteen alussakin. Ei se siitä kuitenkaan muutu, joten ole hyvä ja lähde, jos et halua katua vielä keski-ikäisenäkin kantturana, että tulipa valittua äijä huonosti.

Pointti on se, että kaikki miehet eivät ole yhtälaisia sikoja kuin se kaljaa joka päivä kittaava, ruma ja mahaansa raapiva läskikasa runkkaamassa sohvallasi, kun sinunkaan reitesi eivät hänelle enää aukene – mutta, jos siltikin päätät jäädä, ole hyvä ja kärsi, koska se on täysin sinun oma valintasi. Ja lopeta jo se turha uikutus siitä, että kaikki miehet ovat aina samanlaisia. Et aivan varmasti sanoisi niin omastakaan sukupuolestasi, koska tiedät kyllä totuuden typerästä väitteestäsi.

En puhu feministejä vastaan, mutta useimpien feministien yleisesti viljelemä käsitys miesten huonommuudesta (naisten asemaa korostaakseen miesten kustannuksella) on täysin väärin. Itsensä tunteva ja itseään arvostava nainen tietää kyllä sanomattakin, että hänen ei tarvitse pönkittää omaa arvoaan kenenkään muun kustannuksella, vaikka kyseessä olisikin yhteiskunnan silmillä katsottuna ”se naista aina paljon vahvempi mies.” Jos feministit ajaisivat sanomansa mukaan täydellistä tasa-arvoa naisen ja miehen välillä, he tekisivät sen kenenkään arvoa loukkaamatta tai halventamatta vain sen takia, että joku nyt sattuu olemaan mies – ja varsinkin yleistämättä puolta maailman ihmisistä murhaajiksi ja raiskaajiksi, koska yhtälailla samaa tekevät tässä maailmassa naisetkin. Toisesta näkökulmasta katsottuna feministien kunniaksi voisi toisaalta sanoa sen, että naisten on turha sanoa, ettei feministejä oltaisi koskaan tässä maailmassa tarvittu, koska milläpä lipukkeella ilman heidän työtään äänestäisit vaaleissa ja pääsisit vaikuttamaan edes välillisesti maasi asioihin? Niinpä, et kyllä yhtään millään. Silti kokonaisuutena näen, että näitä aggressiivisia ja kiihkomielisiä naisten oikeuksien puolesta huutajia voitaisiin tarvita samanlaisella aktiviteetilla varustettuna muualla maailmassa, kun Suomessa asiat alkavat jo sukupuolten välisten tasa-arvon kohdalla olla melkoisen hyvällä mallilla, jos nyt sitä kuuluisaa naisen euroa ei oteta huomioon. Senttien venyttämisestä tuntuu itsestäni turhalta keskustella sen rinnalla, että monet miljoonat naiset Suomen ulkopuolella oikeasti ovat täysin alistetussa asemassa omiin miehiinsä nähden.

No, palataanpa feministeistä takaisin varsinaiseen asiaan. Useasti miespelko tuntuu naisilla johtuvan juuri siitä syystä, että yläkoulun puolella se ilkeä poikalauma on haukkunut koko kouluajan rumaksi ja läskiksi sekä saanut kuvittelemaan, ettei haavottuvainen ja kaikkensa miehiä hurmatakseen yrittävä tyttö ikinä tule saamaan ketään vierelleen. Samassa kuvitellaan, että poikien välinen ”kahnaus” sekä ilkkuminen olisivat niitä poikien muka hauskoja juttuja, mihin ei oikeastaan tarvitse puuttua mitenkään, koska huumoriahan se vain on. Ikään kuin poikia ei koskaan kiusattaisi koulussa – ja mikä on vielä pahempaa, on se, että miespuolinen nuori harvemmin kertoo tuntemuksistaan kiusaamisen suhteen kenellekään, mikä saa kuitenkin hänet tuntemaan aivan samoin kuin ne kiusatut tytötkin tuntevat. Moni tyttö voi käpertyä itkemään kaverinsa kainaloon tai rientää opettajan puheille, mutta voisi kuvitella, että yleistyneiden käsityksen vuoksi miesten tunnekylmyydestä ja itsevarmuudesta harvempi poika koskaan menee vollottamaan muulle jätkäporukalle siitä, että häntä kiusataan. Jos kiusataan, niin pojan on se luonnollisesti kestettävä kuin miehen. Naista ei sama velvoite koske, koska hän on ikään kuin helpommin haavoittuva olento, mikä on tietysti pelkkää harhaa. Aivan kuin miehen kehoon syntyneellä kaverilla ei olisi tunteita ollenkaan, toisin kuin naisilla niitä onkin sitten muille jaettavaksi asti.

Tottakai moni nainen pelkää miehiä, mutta niin moni mieskin pelkää naisia. Kyse on aina enemmän yksilöstä kuin sukupuolesta, vaikka selviä sukupuolten välisiä eroja olisikin olemassa. Enemmän käyttäytymistämme ja muovautumistamme ”naisen ja miehen rooleihin” pakottavat yleistyneet käsitykset siitä, miten meidän tulisi millaisenkin jalkovälin kanssa käyttäytyä ja kohdella muita ihmisiä. On hyvin yleispätevää, että moni nainen toteaa, ettei miehille mikään kelpaa, mutta ei kyllä kelpaa miesten mielestä naisillekaan. Molemmat sukupuolet ovat täysin jumissa yleisten käsitystensä kanssa siitä, millaisessa maailmassa se toinen sukupuoli mahtaa elää. Voi olla olemassa miesten ja naisten maailma, mutta loppupeleissä vierekkäin seisovat vain kaksi sukupuoletonta sielua, joihin vaikuttavat enemmän heidän omat henkilökohtaiset näkemyksensä ja tunteensa kuin heidän ulkomuotonsa.

Samalla tavalla yleistyksemme sukupuolirooleista pätee parisuhteisiinkin. Nainen usein ikään kuin olettaa, että mies kantaisi hänelle kukkasia ja pitäisi häntä kuin kuningatartaan, mutta älä odota, että kenelläkään olisi velvollisuutta kohdella sinua kuin kuningatarta, jos itse kohtelet miestä kuin kuninkaallista orjaasi. Samaan syssyyn prinsessakohtelua odottaessasi voit miettiä miten itse yllättäisit miehesi, koska yllätys, yllätys – heilläkin on tunteet ja hekin saattavat yliajatella asioita, joten ongelmanne ovat aivan samanlaisia, kunhan vain laskette sukupuolia toisistaan erottavat harhauskomukset pois väliltänne. Jos miehesi kantaa sinulle kukkia ja suklaarasioita säännöllisin väliajoin, yllätä hänetkin jollain, mistä hän saattaisi pitää – vaikkapa viemällä niitä kukkasia vastaiskuna hänelle, jos et tosissasi muuta keksi. Tärkeintä on, ettet pidä itsestäänselvyytenä omaa kumppaniasi, koska jos tosissasi häntä rakastat, teet kyllä mitä tahansa hänen eteensä, olipa hän nyt mitä sukupuolta tahansa tai sitten ei mitään sukupuolta alkuunkaan.

Ajatelkaa yläpäällänne enemmän kuin alapäällänne, älkääkä olettako, että mieskään ajattelisi pelkästään alapäällään, vaikka jotkut niin väittävätkin. Jos olet nainen, joka uskoo, että mies lähestyy sinua aina vain sinut iskeäkseen, herää tähän todellisuuteen, kyllä naisen ja miehen välillä voi olla ihan pelkkää ystävyyttäkin sekä baarissa jutustelua. Ei aina tarvitse ajatella kaikkea pelkän seksuaalisuuden perusteella, vaikka aihe itsessään ihmisiä kovasti kiinnostaakin.

Ja nyt enimmäkseen naiset: Älkää ripustautuko uhrin asemaan, älkääkä ikinä käyttäkö sitä hyväksenne. Miehellänne saattaa olla kovat nyrkit, mutta teillä on kovat kielenne – ja järkenne. Se on annettu teille aseeksenne, jos mies rupeaa käymään päällenne, mutta pitäkää visusti mielessänne, että kielenne voi jättää myös pysyviä arpia kenen tahansa mieleen - et ole puhdas pulmunen tai erityisasemassa parisuhteessasi vain siksi, että olet nainen. Ei fyysinen heikkous tarkoita sitä, että olisit silti mikään ruumis, joka ei pysty millään tavalla puolustautumaan kumppaniltasi.

Kuten sanoin, teillä on täydet mahdollisuudet päättää nykyajan Suomessa mitä elämältänne haluatte ja miten haluatte, täysin ilmankin miestenne tai naistenne hyväksyntää. Kummankaan sukupuolen ei tarvitse elää vastakkaista sukupuolta miellyttääkseen millään tavalla. Te itse luotte sukupuoliroolit ja pidätte niitä yllä, muistakaa siis katsoa peiliin, kun menette yleistämään ”naisten olevan tällaisia ja miesten tuollaisia.” 

Koska eihän se koko totuus vielä siinä kumminkaan ole.

-----------

Huomaathan ennen kommentointia, että tämä blogipostaus ei liity pelkästään feminismiin ja joidenkin aatteen kannattajien eli joidenkin feministien omalla käyttäytymisellään luomiin käsityksiin sukupuolten välisistä eroista, vaikka alussa feministeistä puhutaankin negatiiviseen sävyyn. Jos olet oikein tarkka, voit huomata blogimerkinnän olevan yhtä moniääninen kuin yleiset käsityksetkin sukupuolten välisistä eroista nykyään ovat.

Blogipostauksen tarkoituksena ei siis ole yleisesti ottaen mustamaalata feminismin aatetta tai kaikkia maailman feministejä, vaan enemmänkin pohtia ihmisten käsityksiä siitä, miten molempien sukupuolien edustajat toisiaan yhteiskunnalliselta kannalta katsottuna kohtelevat.

Musiikki ei olekaan "vain musiikkia"

Ihmisten varmasti yksi kulutetuimmista argumenteista kuuluu, että makuasioista ei voi kiistellä. Ei pidä paikkaansa. Mistä muustakaan voisimme kiistellä lyhyen elämämme aikana? Musiikki ja sen kuuntelu ovat monille veren sekä hengen suurimpia kysymyksiä. Musiikkimaun sanotaan kertovan ihmisestä itsestään paljon. Musiikki vaikuttaa meihin ja asemaamme ihmisten joukossa enemmän kuin ensi-istumalta kykenemme sisäistämään. Musiikki asettaa meille tavoitteita, luo yhteiskunnallisia arvoja, muuttaa elämänkatsomustamme, tuo uusia tuttuja ja karkoittaa ihmisiä ympäriltämme sekä vaikuttaa usein ulkonäköömme. 

Musiikki on harvoin vain musiikkia. Kaikella musiikilla on oma sanomansa ja muut ihmiset luovat sitä meidän kuultavaksemme. Toisille se on työ, joillekin intohimo ja kolmansille se tarjoaa mahdollisuuksia kehittää omaa itseään. Tämä onkin asia, joka opitaan jo psykologian ensimmäisillä tunneilla: Mashlowin tarvehierarkiakin kertoo meille, että ihmisen suurimpana päämäärä aina nälän ja janon tyydyttämisen jälkeen on "itsensä toteuttaminen." Musiikin tuottaminen ja sen kuuntelu ovat juuri niitä asioita, joissa viimeinen pykälä työntyy erityisen kirkkaasti esille.

Moni meistä, etenkin nuoriso, kuuntelee pelkkiä radiohittejä tullakseen hyväksytyiksi koulussa sekä perheen ja sukulaisten kesken. Moni ei myöskään jaksa perehtyä tarpeeksi muuhun musiikilliseen tarjontaan, koska heitä ei yksinkertaisesti vain kiinnosta - vai missä piilee todellinen syy asiaan? Radiossa soi tietenkin kaikenlaista; on satoja eri kanavia, yhdeltä soi rockia, toiselta iskelmää ja kolmannelta pelkkää poppia. Siitä huolimatta voimme yleistää, että suurinosa etenkin teinien suosimista radiohiteistä koostuu yhtä tyhjänpäiväisestä sanomasta kuin seksi, huumeet, alkoholi ja party all night long. Iskelmäkanavalle siirryttäessä Jenni Vartiainen ja Suvi Teräsniska hoilottavat rakkauden kipeydestä sekä kuolemasta. Radion toimittajat heittävät läppää päivän kuumimmista aiheista ja yrittävät saada kaiken mainonnan seasta äänensä kuuluviin, jotta kanava saisi lisää kuuntelijoita - edes vahingossa.

Kuinka usein pysähdymme miettimään, mikä on niiden laulujen todellinen sanoma, jotka me kaikki tiedämme? Koko Suomen kansa kuuntelee suurimmaksi osaksi samaa musiikkia ja lauluja toistolla kaikilta kanavilta päivästä toiseen. Onko todellista sanomaa olemassakaan vai onko helppo käsitellä arkipäivässä vain niitä asioita, jotka ovat jo entuudestaan tuttuja meille kaikille kuten rakkauden kaipuu tai humalassa riehuminen koko yön? Ja jälleen kerran seksi vie ja taksi tuo, jotta päästään rellestämään umpituutissa vähän lisää pitkin maita ja mantuja. 

Radio luo meille mielikuvia siitä, mitä meidän pitäisi kuunnella ja mikä on normaalia. Se luo paineita myös niille, jotka eivät kuuntele sitä musiikkia, mitä radiosta kaikki muut kuulevat jokainen päivä. Itse lopetin radion kuuntelemisen päästyäni alakoulusta. Sitä ennen osasin kaikki Voicen kuumimmat listahitit ulkoa enkä tehnyt juuri muuta kuin istuin tuijottamassa Voicen musiikkikanavaa. Moni musiikkivideo on syöpynyt verkkokalvolleni ikuisiksi ajoiksi, mutta vuonna 2009 havahduin täysin massasta poikkeavaan videoon Voicen kanavalla. Kyseessä oli japanilainen An Cafe, kappaleellaan AROMA.

Ensimmäisenä huomioni kiinnittyi luonnollisesti ilmaisutavan erilaisuuteen. Radiohittejä kuunneltuani huomasin heti, että luotaantyöntävän päällekkäinen taustamusiikki, outo kieli sekä pienet japanilaiset (tyttömäiset) miehet eivät olleet aivan sitä, mitä kanavalta odotin. En saanut niin erottuvaa musiikkivideota tungettua mihinkään tietämääni ryhmään, mutta otin kappaleen nimen silti ylös ja pakenin Youtubeen. Toisen kuuntelukerran jälkeen minun täytyi olla itselleni rehellinen ja todeta, että itseasiassa jopa pidin kappaleesta. Aiemmin ystäväni oli tajuamattani näyttänyt samalta yhtyeeltä videon, jota olin tutkiskellut inhoavana hänen ponnekkaiden kommenttiensa ohjailemana: "Katso nyt, miten ruma mies! Kuuntele nyt, miten kamala ääni!"

Epäilen, että reaktioni johtui silloin vain niin sanotusta tottumattomuudesta. Tuomitsin vain yhden kappaleen ja videon perusteella koko musiikkigenren, josta en tiennyt edes tulevani pitämään myöhemmin. Rohkenen myöskin epäillä, että reaktioni oli pelkoa siitä, etten kuuluisi enää ns. "niiden hyväksyttyjen"-joukkoon, jos edes kuuntelisin tälläistä musiikkia. Kukapa olisi halunnut olla outo ja vielä omistaa kaikkien muiden mielestä luokan huonoimman musiikkimaun? 

Myöhemmin rupesin pitämään visusti kuulokkeita korvillani, jotta kukaan ei olisi saanut tietää millaisesta musiikista oikeasti pidin. En voinut jakaa sitä kenenkään kanssa, enkä edes uskaltanut. Muita miellyttääkseni jatkoin lähinnä muodon vuoksi radion kuuntelua, jotta tietäisin, mikä milloinkin oli päivän kuumin puheenaihe. Yläasteelle siirryttyäni sain muutaman hassun ystävän, jotka olivat myös innostuneita japanilaisista rock-yhtyeistä. Lopulta, kun tämä seikka alkoi näkyä pukeutumisessamme, se alkoi kiristää välejämme koko luokan sekä pienen ryhmämme välillä. Me emme olleet sellaisia, "normaaleja koululaisia", jotka kuuntelivat radiohittejä ja antoivat sen näkyä ulospäin harmaaseen massaan sulautumisena. Me olimme outoja - niitä outoja tytttöjä, joita myös kiusattiin.

Vuosien saatossa moni tuttavani on lopettanut samaisen tarinan takia omien lempigenrejensä kuuntelun, koska ne eivät ole olleet suosittuja tai yhteiskunnallisesti hyväksyttäviä yhtyeitä erilaisuutensa vuoksi. Sen vuoksi myös ystäviä on ollut haastavaa hankkia, jos on näyttänyt heidän silmiinsä liian "omituiselta". Väärä hiusväri, pukeutuminen, lävistykset tai tummempi meikki ovat saaneet muut kaikkoamaan nopeasti ympäriltä, vaikka itse sitä ei aina heti olekaan ymmärtänyt. Paineen kohdistuessa kuitenkin meihin itseemme, ymmärrämme jossakin vaiheessa yhteiskunnallisen hyväksynnän realiteetit: Kestä vieroksunta tai ole normaali - tai toisinsanoen, ole kuten kaikki muutkin. 

Mutta vain harvat kestävät muiden vieroksuntaa vuodesta toiseen - joten mitä jää jäljelle? 

Joudun siis korostamaan, että sama ilmiö ei luonnollisesti ole kohdistunut vain japanilaisesta musiikista diggaaviin ihmisiin, vaan useampi muukin rajusti valtavirrasta erottuva musiikkigenre joutuu edelleen painimaan täysin saman ongelman parissa. On olemassa stereotyyppisiä käsityksiä esimerkiksi screamo-yhtyeiden kuuntelijoista (ns. "itseään satuttavat emot"), goottirockin kuuntelijoista (ns. "nahkaan pukeutuvat saatananpalvojat"), punkin kuuntelijoista (ns. "mummonhakkaaja narkkarit", sietääkin varoa!) jne. Eikä kunnon rokkimimmejä oteta töihin, koska tupakka haisee ja lävistykset sekä tatuoinnit ovat selkeä merkki korkeamman rikollisuuden harrastamisesta. Onhan aina olemassa mahdollisuus, että musiikkimaun näkymisen takia kuuluu Helvetin enkeleihin tai on juuri päässyt lusimasta hyvässä lykyssä viimeistä vuottaan viattoman ihmisen murhasta.

Siitä huolimatta ihmiset näkevät vaivaa sen eteen, että he saisivat yhteiskunnallisesti luvan näyttää siltä miltä näyttävät. Tietyt musiikkigenret ovat saattaneet kiihottaa ihmisiä myös kapinoimaan yhteiskunnan normeja vastaan, mutta tavallisen rivikuuntelijan joukossa oletus anarkiasta yhteiskunnan auktoriteetteja kohtaan on harvemmin mitenkään todistettavissa. Kapinoimisen sijaan musiikki tuo meistä monille läpi elämän kestäviä elämyksiä konserttien, ulkonäöllisen erottautumisen kuin monen muunkin asian ohella.

Joten, "makuasioista ei voi kiistellä", mutta ilmeisesti silti voi. On ikävää, että on olemassa yleistys, jonka mukaan aina jonkun tietyn musiikkigenren diggaajat ovat hieman päästään vajaita ja omituisia. Olisiko aika lopettaa idiotismi ja antaa mahdollisuus sillekin musiikille, mihin ei vain ole kunnolla ehtinyt ennen tutustua? Vai onko järkevämpää tuomita etukäteen jonkun ulkomuodon perusteella musiikki, mistä saattaisi löytyä jonkinlainen kuunteluelämys itsellekin?

Nyt kirjoitukseni lopussa, ollakseni rasittava pilkunviilaaja ja korjatakseni stereotyyppisia yleistyksiä omaan lempigenreeni liittyen, selvennän muutamia perusasioita japanilaisen musiikin kuuntelusta noin yleensä.

1. "Japanin kieli on outoa, enkä ymmärrä sanoja - miten voit kuunnella kappaleita, joiden merkitystä et ymmärrä?"

Kuuluukin kysymys: Kuinka usein suomennat päässäsi ne seksistä tai alkoholista kertovat radiohitit, joissa ei ole sen enempää päätä eikä häntää, vaikka ymmärtäisitkin sanat? Ja kuinka monta kertaa olet jäänyt käännöstäsi vaille, jos et ole ymmärtänyt kyseisen kappaleen sanoja pelkästään korvakuulolta? ... Sitähän minäkin.

Älä viitsi esittää ensin laiskaa ja sitten vielä tyhmääkin.

2. "Japanilaista rokkia ei ole olemassa ja kaikki japanilainen musiikki kuulostaa samalta, Japanissa on vain yksi musiikkilaji, onko Japanissa muutakin musiikkia kuin huilunsoitto ja triangelit..."

Taas kerran: Tekevätkö mielestäsi suomalaiset pelkästään yhden genren musiikkia? Kuulostaako kaikki suomalainen musiikki aina samalta? Näyttävätkö kaikki suomalaiset muusikot pelkästään oudoilta? Jo pelkästään japanilaisen "rock"-genren sekaan mahtuu valtavasti erilaisia musiikkikokeiluja laidasta laitaan - ja kun puhutaan itsessään tiettyjen suomalaisten nuorien suosimasta "jrock"-genrestä (myös katukuvassa näkyneestä), voit huviksesi lähteä vertailemaan muunmuassa näitä yhtyeitä: Dir en Grey ja An Cafe.

 3. "Japanilaiset muusikot näyttävät pelkästään naisilta tai muuten vaan oudoilta."

Käytä aikaasi korkeintaan minuutin verran ja katso seuraavat linkit, jotka edustavat japanilaisen musiikin "visual kei"-tyylin erilaisia alagenrejä: lynch., the GazettE, aicle., X Japan, exist trace, D=OUT .... (Ja näistä X Japan on saanut alunperin vaikutteensa eurooppalaisesta glam rockista.)

4. "Japanilaiset eivät laula edes englanniksi, mitä teen...??"

Jos japanin kieli kuulostaa ylitsepääsemättömältä, tässä on ratkaisu asiaan. Kaikki japanilaisetkaan yhtyeet eivät laula pelkästään japaniksi laulujaan, joten ole huoleti - jos olet liian laiska hakemaan käännöksiä ja haluat ymmärtää sanoman heti, kuuntele muunmuassa nämä kappaleet läpi: ONE OK ROCK - The Beginning, Miyavi - Let Go ja VAMPS - TROUBLE.


Näin minäkin olen yksi stereotyyppinen ernu, joka ei poikkea massasta lopultakaan niin kovin paljoa kuin voisi kuvitella - ainoastaan musiikkimakunsa takia. Tosin, aivan stereotyyppinen "japaniernu" en silti ole, koska en tee pahoja ulkonäköni takia yöpimeässä enkä huutele satunnaisia sanoja japaniksi pitkin katuja.

Että jospa me kaikki vaan eläisimme sulassa sovussa ja lopettaisimme kiistelemästä makuasioista.

Sekä antaisimme mahdollisuuden kaikelle sille, mitä ystävämmekin rakastavat. Niin saat todennäköisimmin hyväksynnän myös itsellesi.

Masennus: "Kaikki muuttui huonommaks, kun diagnoosin sain F32."

"Sinulla ei ole syytä olla masentunut."
"Masennus on hyvinvointivaltioiden sairaus, Afrikassa koko asiaa ei edes ajatella."
"Olet vain laiska. Lähde ulos, tee jotain elämälläsi ja ajattele positiivisemmin."
"Pystyt tähän yhtä hyvin kuin kaikki muutkin. Mikset pystyisi? Sinulla ei ole edes jalka poikki etkä vuoda verta."
"Sinulla on perhe, ystäviä, rahaa, ruokaa ja katto pään päällä. Kaikki on hyvin ja sinä valitat. Taidat olla vain kiittämätön kakara."

--------------- 

Masennus on sairaus, joka ei näy eikä kuulu. Masennus on sairaus, joka hiljaisesti painetaan pinnan alle ja harvemmin sitä otetaan vakavissaan. Masennus on sairaus, joka tuomitaan usein pelkäksi laiskuudeksi ja saamattomuudeksi.

Masennus on sairaus, jota ei tulkita sairaudeksi alkuunkaan.

---------------

Harvemmin alleviivaataan sitä, mikä pitäisi tietää jo pelkästään omaa järkeään käyttämällä, että ihminen on psyko-fyysis-sosiaalinen kokonaisuus. Tässä vaiheessa moni kysyy, että mikä niin? Jos lähdetään selittämään asiaa kaikista yksinkertaisimmalla kaavalla, ihmisen koko olemus koostuu kolmesta eri osa-alueesta: Psyykkinen, fyysinen ja sosiaalinen. Kaikki nämä alueet vaikuttavat toinen toisiinsa eikä ilman yhtä hyvinvoinnin osa-aluetta ole muitakaan.

Harvemmin painoitetaan myös sitä, että suurinosa ihmisen toiminnoista lähtee sisältäpäin eli psyykkiseltä puolelta: Jos fyysinen puoli on kunnossa sekä terve, ihminen voi silti tuntea itsensä huonotuuliseksi ja pahoinvoivaksi, eikä häntä huvita lähteä siksi kavereiden kanssa ulos. Jos taas psyykkinen (eli henkinen) puoli on kunnossa, ihmisellä voi silti olla fyysisesti ottaen jalka poikki ja käsikin paketissa. Nämä asiat vaikuttavat silti väistämättäkin toisiinsa, missä varsinainen ongelma vasta aukeaa kunnolla.

----------

Jos ihminen sanoo, että hänellä on huono päivä eikä hän halua lähteä minnekään, kaverit tulkitsevat sen niin, että ihmistä ei vain kiinnosta heidän seuransa. Hän on ehkä vaikea ja vittumainen, koska iltaa on suunniteltu pitkään ja nyt hän tuottaa pettymyksen kavereille olemalla "hankala."

Jos samalla tyypillä onkin jalka poikki, on ymmärrettävää, että hänellä on kipuja ja mahdollisesti lääkityskin sitä varten. Kaverit tulkitsevat, että olisi tietenkin ikävää lähteä mukaan kovissa kivuissa ja reissu voidaan hoitaa myöhemminkin. Ei ongelmaa, koska vamma on konkreettinen ja näkyvä, joten he pystyvät helposti toteamaan itsekin, että kaveri ei ole siinä kunnossa, että hän lähtisi yhtään minnekään.

Eli toisinsanoen: "Vamma on henkinen eikä näkyvissä - sitä ei siis ole olemassa."

------------

Miksi näin on?

Usein vieläkin kansankielessä mielisairauksista puhutaan vain "hulluutena" vielä tänäkin päivänä. Tosin, jos asiaa verrataan siihen, että ihmisellä on esim. syöpä, harvemmin kuulee, että hänelle mentäisiin sanomaan, että hän on "hullu" tai kaupiteltaisiin hoitomuotona mm. seuraavaa:"Ota vitamiinipilleri ja käy lenkillä, kyllä se siitä paranee!"

Olisi hyvin olennaista tajuta, että masennuksessa ei ole kyse laiskuudesta, huonommuudesta, hulluudesta tai mistäkään muusta samaan ryhmään luokiteltavasta asiasta. Kyse on sairaudesta, joka voi olla periytyvää eli geneettistä tai olosuhteista riippuvaa. Ei paljoakaan lohduta, jos ihmiselle hoetaan, että on hänen oma vikansa, jos hän ei saa elämässään mitään aikaan, koska hänellä on sairaus, jonka muodostumiseen hän ei todennäköisesti ole voinut itse millään tavalla vaikuttaa. Ei ole alkuunkaan kyse siitä kenellä on oikeus masentua ja kenellä menee asiat niin hyvin tai huonosti, että hänellä olisi tai ei olisi syytä olla masentunut.

Miksi ihmisillä on sitten kova tarve todistaa, että masennukseen sairastuminen on ihmisen oma vika? Ei kukaan yritä todistella syöpää sairastavalle, että hänellä ei ole oikeutta olla sairas tai huonovointinen sairautensa takia. On lähestulkoon idiotismia, että jokainen tajuaa normaalilla järjelläänkin, että syöpä on vakava sairaus, joka voi johtaa kuolemaan, mutta samaan aikaan masennus, joka voi johtaa täysin samaan lopputulokseen, ei voisi olla vakava sairaus. Mihin pisteeseen oikein päättyy ihmisten looginen päättelykyky?

Samaan aikaan voidaan pohtia miksi masennukseen sairastumista leimaa niin suuri häpeä ja pelon tunne. Kenenkään ei pitäisi hävetä sitä, että on sairas, mutta masennuksesta kärsivät ihmiset joutuvat kokemaan tuomituksi tulemisen pelkoa jokainen päivä elämässään. Yleensä masennusta leimaa jo ennestään vahva huonommuuden ja alemmuuden tunne, mutta omiaan vahvistamaan huonommuuden tunteita ovat ihmisten asenteet sairautta kohtaan. Kukapa ei häpeäisi sanoa, että hän sairastaa syöpää, jos ihmiset nauraisivat päin naamaa ja käskisivät vain ryhdistäytymään tai nukkumaan seuraavan yön kunnolla.

Masennus ei ole sama asia kuin "olla alapäin" tai "olla surullinen" - muutaman päivän siis. Arkipäiväisessä merkityksessä verbiä "masentaa" käytetään helposti siinä yhteydessä, että koetaan muutaman päivän alakuloa riidasta kaverin kanssa tai ollaan saatu huono arvosana tärkeästä kokeesta. Masennuksen tuoma toivottomuus ja alakulo kestävät useita päiviä, jotka vaihtuvat lopulta viikoiksi ja kuukauksiksi, eikä surusta pääse irti, vaikka kuinka yrittäisi. Masennusta ei usein tunnisteta ajoissa eikä sitä hoideta, koska asianomainen ei pakosti itse tunnista masennuksen merkkejä eikä hänen lähipiirinsäkään osaa kiinnittää asiaan tarpeeksi huomiota.

--------

Masennusta on monentasoista: lievää, keskivaikeaa ja vaikeaa, mutta jo ylipäätään masennus merkitsee sitä, että jokin asia ihmiskehon fyysisellä tai psyykkisellä puolella ei ole kunnossa. Masennuskaan ei ole aina pelkästään psyykkistä, vaan se voi esimerkiksi johtua aivojen välittäjäaineiden laskusta (mm. serotoniinin tason aleneminen aivoissa, mikä vaikuttaa mielialaan sekä energiatasoon) tai jonkin elimen vajaatoiminnasta. Psyykkisellä puolella masennuksen syntyyn voivat vaikuttaa myös lapsuusajan kokemukset elämän turvattomuudesta, jos lapsen vanhemmilla on ollut taipumusta mm. masennukseen, alkoholismiin tai väkivaltaiseen käytökseen. Yleensä masennuksen syyt eivät ole silti täysin yksiselitteisiä, koska useimmiten sairauden syyksi voi paljastua monia eri syitä periytyvän altistumisen lisäksi.

Kuten aiemmin sanoin, kukaan ei voi itse vaikuttaa siihen, masentuuko vai ei. Ajattelutapaa on suotavaa yrittää muuttaa aina positiivisempaan suuntaan, mutta on myös niitä ihmisiä, joille masennus ei tule yksin. Itseäni suututtaa eniten silti se, ettei masennusta oteta tosissaan tai sen vakavuutta vähätellään, kun Suomessa mielenterveyshoidoista leikataan vuosi vuodelta enemmän tai vähemmän. Asia on tärkeä ja Suomessa masennusta voitaisiin kutsua jo yhdeksi kansansairauksista, mutta mitään asioiden parantamiseksi ei tapahdu. 

Lainaus Findikaattori.fi:stä

"Vuoden 2013 aikana itsemurhan teki 887 henkilöä, mikä oli 14 enemmän kuin edellisenä vuonna. 

Itsemurhat ovat keskeinen kuolemansyy nuorilla. 15–24-vuotiaana kuolleista itsemurhan tehneitä oli yli kolmannes. Itsemurhien osuus nuorten kuolemansyistä on suuri, koska nuorten muu kuolleisuus on vähäistä. Kaikista itsemurhan tehneistä oli alle 25-vuotiaita joka kymmenes.

Suomalaisten nuorten itsemurhakuolleisuus on eurooppalaisittain verrattuna korkeaa. Eurostatin tilastojen mukaan 2011 nuorten itsemurhakuolleisuus oli Suomea korkeampi vain Liettuassa ja Latviassa."

Kyseessä on arkipäivää haittaava sairaus. Moni masennukseen sairastunut ei pääse aamulla sängystä ylös, joten miten ihmeessä hän pystyisi lähtemään lenkille ja parantamaan oloaan niin? Jos hän lähtee lenkille, ei ole mitään takuita, että hänen olonsa siltikään pakosti paranisi. Kyseessä on asia, jolle meidän kaikkien kuuluu tehdä jotakin, elimme yhteisöllisessä tai yksilöllisessä kulttuurissa: Meidän kaikkien kuuluisi kantaa vastuuta toisistamme ja kokea, ettemme ole yksin. Kaikki ongelmat eivät ratkea ilman, että niitä hoidetaan.

Joten, kaikilta, jotka ovat joskus vähätelleet masennuksen vakavuutta, haluan kysyä vain yhden asian:  Miksi masennusta hoidettaisiin sairaaloissa ja siihen syötäisiin lääkkeitä, jos kyseessä ei olisi oikeasti vakava asia? 

Sana on vapaa.

Käy tutustumassa Huoli2015-ryhmään ja allekirjoita adressi!   

https://www.facebook.com/Huoli2015

Otsikon lainaus Kristiina Braskin kappaleesta "F32."